Every me and every you

Sunnuntai-iltaisin ykköseltä tulee vielä muutamana viikkona Mun heimo, Tatu Hiltusen dokumenttisarja, joka keskittyy joka jaksossaan tarkastelemaan yhtä alakulttuuria ja jota päädyin seuraamaan täysin sattumalta. Hiltunen valokuvaa kohteitaan kliseisen parodisissa lavasteissa - jehovat poseerasivat paratiisiksi naamioidussa studiossa, gootit Ruttopuistoon kyhätyllä hautuumaalla - haastattelee kohteitaan ja hengaa heidän mukanaan arjessa: työpaikoilla, illanvietoissa, tärkeissä hetkissä, ruokapöydässä. Itse heimoissa ei juurikaan ole yhtenäisyyttä: jotkin ovat puhtaasti aatteellisia (jehovat), toiset lähinnä esteettisiä (bodarit, gootit), jotkin etnisiä (somalit). Kovin syvälle stereotypioiden pirstomiseen ei pääsetä, ainakaan valmiiseen ohjelmaan leikatussa materiaalissa. Tärkeintä on feel good -meininki, leppoisa yhdessäolo ja ulkopuolisen vilpittömältä vaikuttava halu ymmärtää ja olla mukana. Hiltunen itse on sympaattinen ja lapsenomaisen uppoutuva uusien piirien kanssa leikkiessään. Hän ei pelkää laittaa itseään alttiiksi ja saa siten aikaan vaikutelman välittömyydestä ja helposta lähestyttävyydestä. Siksi mielestäni onkin vähän sääli, ettei heimouden tutkimisessa päästä sen yhteiskunnallisempiin kysymyksiin tai nähdäkseni edes koko ilmiön ytimeen. Ehkei se ollut tarkoituskaan.

Kiinnostavia pointteja on silti tullut ilmi jo lukuisia. Jo ensimmäisessä jaksossa syntyi kiehtova henkilökohtainen nk. ambivalenssitilanne, joka tässä kuriositeettina mainittakoon. Aiheena olivat kehonrakentajat ja koko jakson pääinformanttina etäisesti tutunnäköinen lähisilmä, vaikken millään saanut päähäni, mistä sen muka tietäisin. Vasta sen julistaessa hurskaasti missionsa lajin maineen parantamiseksi, saman maineen, joka on mennyt pilalle joidenkin portsareiden ja muiden harrastelijoiden toimien vuoksi, muistin missä olin törmännyt tähän hyvänmielen lähettilääseen: vappuna Tiikerin hississä. Näinhän se menikin.

Toinen yleinen pointti pointtinen liittyy ruokaan, ruuanlaittamisen toisaalta suunnattomaan intiimiyteen ja toisaalta luontevaan yhteisöllisyyteen. Joka jaksossa Hiltunen menee kuvaamiensa hahmojen kotiin syömään näiden hänelle laittamaa ruokaa, istuu niiden ihmisten kanssa saman pöydän ääreen viihtymään ja jorisemaan jotakin aiheeseen liittyvää joskin arkipäiväistä. Vaikkei varsinaisia ruokapöytäkeskusteluja itse ohjelmassa näytetäkään, on mielestäni koko asetelmassa jotain sangen kuvaavaa. Yhteisen pöydän ääreen istuminen ja ruuan jakaminen on jotenkin syvästi inhimillistä, sen ryhmäytymisen ruumiillistuma, oman jengin jäsenyyden luovuttamista ja samalla porukan identiteetin uusintamista. Siksi se ruokailutapahtuma olisikin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin esimerkiksi niiden valokuvien kuvausjärjestelyt ja itse kuvaustapahtumat. Tai ehkä ne ovat taas ne kuvat sanojen sijaan ja minä en taas vaan saa koko ideaa vaikka se paistaa minua suoraan silmään.

Muuten on toki kiehtovaa tulla omien ennakkoluulojensa tönimäksi: mitä, voiko somalikin olla suomenruotsalainen! Ja pinkkitukkainen gootti tehdä päivätyönsä juristina! Jehovatkin kuuntelevat populaarimusiikkia, samaa kuin hipsterin oloinen Hiltunen! Naiskehonrakentajalla voikin olla naisen ääni eikä se muutenkaan näytä miehelle oikeastaan yhtään! On aina yhtä yllättävää - ja nolostuttavaa - huomata, kuinka stereotypioiden vanki itsekin tulee olleeksi, vaikka kuvitteleekin yleensä olevansa viisaampi ja muutenkin vähän parempi ollakseen sortumatta moiseen. Kenties Hiltusen dokumenttiprojekti täyttääkin tarkoituksensa juuri näin, kertomalla triviaalin kuuloisia arkifaktoja ihmisistä, jotka eivät ehkä näytä aivan rivikansalaisille, mutta osoittautuvat lopulta enemmän tai vähemmän sellaisiksi kuitenkin.


Olimme lauantaina Reinon JL:n kanssa ajelemassa, jälleen itäisen Uudenmaan pikkuisilla mutkateillä. Maisema oli ihmeen kolmiulotteinen lukuisissa erivärisissä puissaan ja sänkipelloissaan, ilmassa oli juuri oikea autereisen syyspäivän multainen kirpeys ja pyöräkin kokoluokaltaan huomattavasti edellistä lainapeliä sopivampi. Ajaminen on vielä toistaiseksi minulle niin tietoista puuhaa, ettei se ollenkaan joka hetki ole nautinnollista tai edes kivaa. Se kuitenkin sujuu kerta kerralta varmemmin, niin, että nyt jo tunnen olevani enimmän osan aikaa niskan päällä pyörästä ja tilanteen tasalla. Ehkä ensi kesänä, omalla pyörällä...


Olen tunnetusti huonojen elokuvien ystävä, mutta The Fast and the Furious: Tokyo Drift on liikaa jopa minulle. Se rääkyy tuossa taustalla enkä voi estää inhonväristysten puistatuksia ajatellessani niitä, joille tämä elokuva on tehty ja niitä, jotka tästä pitävät (enkä voi mitään sillekään, että tekisi mieleni sanoa kiihottuvat, sillä eihän tällaisen räimeen ja krominhieromisen voi olla olematta tarkoitus tähdätä juuri siihen).