lauantai 31. lokakuuta 2009

Vaikka tietäisin maailman tuhoutuvan huomenna, istuttaisin tänään appelsiinipuun.

En ole kovin äidillinen tyyppi. Tavallaan. Tai ehkä olenkin, mutta suuntaan senkaltaiset tunteet monien mielestä hieman epätyypillisiin kohteisiin.

Tänään harjoitin näitä huolenpidollisia piirteitäni vaihtamalla multia muutamille kasveilleni. Niillä muuten on oikeat, toisistaan selvästi erottuvat luonteet, viherkasveilla; asia, jota monet eivät usko.
On esimerkiksi spatifyllum, joka on maailmanluokan diiva: kuivuessaan se löpsäyttää suurieleisesti kaikki lehtensä alas näyttäen piiskatulle spanielille. Kymmenen minuutin kuluttua kastelemisesta kaikki on taas hyvin, lehdet kurkottavat kohti taivaita ja kasvin voi suorastaan kuulla hyrisevän itsetyytyväisesti saatuaan jälleen kipeästi kaipaamaansa huomiota.
Sitten on amazoninlilja, joka hyväntuulisesti ja suurisydämisesti vain rehottaa, puskee uutta lehteä pintaan ja kestää urhoollisesti pimeänkin vuodenajan antamatta sen verottaa luontaista virkeyttään.
On anopinkieli, joka jurottaa penseänä näyttäen samalle vuodesta toiseen riippumatta toimenpiteistä, joita sen hyvinvoinnin eteen on tehty tai jätetty tekemättä.
On rönsylilja, sinnikkäin kaikista, valmis pärjäämään vuoden ilman kasteluvettä, lykäten viimeisillä voimillaan lisää rönsyjä taatakseen sukulinjansa selviämisen.
On muratti, joka hävyttömästi ja röyhkein tarttumatassuin raivaa tietään läpi ikkunatiivisteiden, pureutuen seinälaastiin ja vallaten tilaa muilta, tuoden pienet lentävät ystävänsä mukanaan.
On pikkuinen pullojukka, joka ilmaisee janonsa suloisesti pulloaan kurtistamalla: nyt jos koska ottaisin kernaasti kulauksen, jos tarjottaisi.

Ja sitten on minun itse, omin käsin siemenestä kasvattamani appelsiini, silmäteräni. Tunnen sydämeni paisuvan aidosta äidinrakkaudesta vaihtaessani multaa sille ja nähdessäni kaikki ne urheat, tanakat juuret, joita tuo pieni ja hintelästä jykeväksi varttunut taimi on kasvattanut. Syödä itse se alkuperäinen appelsiini, upottaa sen viimeinen siemen multaan, vaalia, suihkuttaa, kastella ja lannoittaa - nähdä siitä kaikesta versovan ihan oikean kasvin, itse kasvatetun. Se on jotain suurenmoista, ihan oikea ihme: miten siihen pikkuiseen siemeneen on voinut mahtua kaikki tämä tieto, tuo syvä vihreys ja vähitellen puutuva varsi, määrätietoiset juuret, kokonainen kasvin elinkaari?


LA Inkin katsominen on tehnyt minulle muutamia asioita. Ensinnäkin se luonnollisesti on saanut minut himoitsemaan lisää leimoja, tila joka on tuleva korjaantumaan hieman reilun kuukauden kuluttua (jolloin aion muuten varata samalla seuraavankin ajan valmiiksi, kuvakin on jo keksittynä).
Toiseksi se on pannut minut pohtimaan hiustenvärin osuutta identiteetissäni: olisinko minä enää minä, jos hiukseni olisivatkin punaisen sijaan kokonaan tummat - tai kenties jotain ihan muuta? Tahdon ehdottomasti kokeilla: nyt kun olen sen keksinyt, en jaksaisi enää millään odottaa seuraavaa kampaaja-aikaani, johon on vielä aivan liian pitkästi.
Kolmanneksi olen muuttanut mieltäni kasvoalueen lävistysten ja bodymodificationeitten suhteen. Pixiellä on maailman siisteimmät hymykuoppalävärit (olisipa siistiä jos juuri sen lävärin nimi olisi smiley, mutta muistaakseni se on jotain ihan muuta se) (ja pitihän se etsiä: ilmeisesti sen nimi on yksinkertaisesti dimple ja tuo smiley on ylähuulen alla olevan jänteen lävistys) ja sillä on halkaistu kieli, mikä kuulostaa superetovalle mutta näyttää uskomattoman kuumalle, etenkin kun se osaa heiluttaa kumpaakin kielenpuolikasta erikseen ja yhtä aikaa eri suuntiin. Miettikää mitä kaikkea sillä kielellä voisi tehdä...
Neljänneksi olen löytänyt uudelleen kiinnostukseni käsityöläisammatteja kohtaan. Olen aina hieman potenut sitä, että kaikki lahjakkuuteni ovat pikemminkin abstrakteja kuin käytännöllisiä luonteeltaan: en osaa piirtää, en ole kovin näppärä käsistäni, enkä erityisen kiinnostunut askartelusta tai neulomisesta. Tämän vuoksi romantisoin ja ihailen suunnatta niitä Kultamokka-mainosten ammattilaisia: kondiittoreita, artesaani-puuseppiä, suutareita. Tatuointitaiteilijoita.
Ovathan sanatkin taidetta. Jos vain tohtisi tehdä niistä itselleen leivän.
Viidenneksi se on saanut minut näkemään ensi kertaa elämässäni yrittäjyyden iloisena itsensä toteuttamisen välineenä. Jos ajatellaan, että töissä voisi oikeasti olla tarkoitus viihtyäkin tehdäkseen siitä mahdollisimman mielekkään elannonhankkimisvälineen, mikä voisi olla mahtavampaa kuin tehdä työtä ystäviensä kanssa, ystävien, jotka vielä sattuvat olemaan alansa valioita paikassa, josta on saanut laittaa juuri omanlaisensa, täsmälleen sellaisen kuin hyvälle tuntuu.
Perustetaan joku kollektiivi, jätkät hei? Oikeasti?

3 kommenttia:

nuunis kirjoitti...

musta ois kanssa niin siistii, että ois just paikka, jossa joku hakkais tatskoja, yks ois leiponu sinne pullia ja kaakkua ja sit joku korjais kenkiä ja värjäis tukan. mä en tiedä, mikä sen putiikin nimi ois, mutta ois niin hienoa, että siellä ois vaan kaikki parhaat töissä ja siellä ois aina kivaa.

myös. mä. tarvin. tatskoja. lisää.

ee kirjoitti...

Hki Ink? Mä voin tulla kertomaan liikuttavia tarinoita ruudun täyteen jonkun toisen hoitaessa varsinaisen tatuoimisen. Ja sit voin kans leipoa tiikerikakkua.

Kesäminkki kirjoitti...

tai hei, vaan Hink! mä voin leimata jengiä, jos joku piirtää ne kuvat valmiiksi :D ja sit mä voin istutella kasveja ja mitähän muuta. soitella saksofonia huonosti ja silittää vaatteita. esims.