Sain viime yönä luettua Richard Powersin Laulut joita lauloimme loppuun. En muista, milloin edellisen kerran olisin juuttunut johonkin kirjaan kahta viikkoa pidemmäksi aikaa - en myöskään pysty palauttamaan mieleeni edellistä kertaa, jolloin olisin tullut tarttuneeksi liki 1000-sivuiseen mahtiteokseen.
Kirja kertoo saksanjuutalaisenmiehen ja mustan keskiluokkaisen amerikkalaisnaisen toisen maailmansodan aikaan solmitusta avioliitosta ja heidän musikaalisesti äärettömän lahjakkaista mutta auttamattoman sekarotuisista lapsistaan. Historiallisen yksityiskohtaisuuden ja tositapahtumien valokuvamaisen tarkan maalailun lisäksi kirjassa perehdytään yliopistolla avaruusfysiikkaa opettavan ja tutkivan isän spekulointeihin sekä kylvetään kulttuurihistoriassa ja musiikin teoriassa. Sen kirjoittaja on selvästikin paitsi ylettömän älykäs, monipuolisesti sivistynyt ja suunnattomia tarinankehityksellisiä linjoja suvereenisti hallitseva myöskin kyllin uskollinen romaanitaiteelle ollakseen lisäämättä kvasidokumentaarisen tarinansa perään lähdeluetteloa; mielestäni täysin tyylitön mutta valitettavissa määrin yleistynyt tapa kertomakirjailijoiden keskuudessa niin koti- kuin ulkomaillakin.
Kauneimmillaan kirja on kuitenkin kuvatessaan musiikin tekemistä. Sitä lukiessani muistin jälleen ne hetket, joina musiikki muuttuu niin kuulaaksi ja puhtaaksi, että se on äkkiä täysin läpinäkyvää ja kannattelee laulajaa rungollaan kuin lasinen lautta; sen tunteen, kun yhtäkkiä lukuisat äänet löytävät toisensa ja soivat yhteen niin täydellisesti, että aika menettää merkityksensä eikä soinnun vaiettua voi olla varma, onko lavalla yksin vai siinä joukossa jossa sinne alun perin kapusikin.
Itse harrastin musiikkia teini-iässä koko maailmantuskaisen sieluni voimin (kuten kaikkea mieltäni kiehtonutta siihen aikaan: ihan täysillä enkä yhtään puoliksi). Lauloin, no hyvä, soitinkin, mutta enimmäkseen lauloin: soittamisesta en koskaan motivoitunut siinä määrin, että olisin tosissani kehittynyt. Parhaimmillaan sekin oli mukavaa, yhteisöllistäkin, ja ehkä jonakin päivänä vielä kaivan saksofonini kaapin päältä, lämmitän metallin käsissäni ja bakeliitin suussani ja alan soittaa.
Kuorossa laulaminen oli kuitenkin hevoshommien lisäksi parasta mitä tuolloin tiesin - ja samalla piinaavinta. Kun monesti puhdas sointi oli niin härnäävän lähellä ja samaan aikaan kaiken pinnistelyn ulottumattomissa. Kun stemmaansa ei millään vain oppinut eikä omasta lähdöstä saanut koskaan kiinni, preppaamisesta, muistisäännöistä ja salakikoista huolimatta. Kun kuuli kyllä, miten olisi pitänyt laulaa, muttei osannut - ja kun äkkiä ei enää edes kuullut.
Ja kun sitten vastoin kaikkia odotuksia tärkeissä kisoissa kaikki osui kohdalleen, ihan kaikki: puhtaus, tempo, nyanssit, tunnelataus. Sitä tunnetta muista asioista tavoitellessa onkin mennyt kaksitoista vuotta.
Omituista, miten läpeensä hyvistäkin asioista koettaa löytää vinoutumia; kuin ei uskoisi tuuriaan eikä luottaisi sen kestävyyteen. Onko tämä hyvä näin, pitäisikö tuntea eri tavoin, olisiko oltava enemmän, paremmin, oikeammin? On tullut niin kauas eksyksiin, että tie takaisin luonnolliseen, aitoon, helppoon on ehtinyt kasvaa umpeen epäolennaisuuksia, turhaa tietoisuutta ja tekosyitä. Aion yrittää raivata sen jälleen auki kärsivällisyydellä. Tietääkö sitä edes itse, jos onnistuu?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti