I need to cancel the subscription, I don't want anymore issues

Ensimmäiset työhakemukset on lähetetty. Tunnelma on kireä ja omituinen, alaiset ovat pelokkaita ja pälyileviä eikä kukaan aamulla tiedä, mitä kuvottavaa ja ahdistavaa päivä mukanaan tuo. Tuntuu, ettei päähän mahdu muuta kuin: ei osaa puhua muusta, ei kykene ajattelemaan muuta. Puoli vuotta sitten kaikki oli niiltä osin täydellisesti. Oli niin kivaa, että tuntui melkein synnille että siitä sai vielä palkkaakin.
Kaikki muu toki olikin sitten huomattavasti nykyistä huonommin ja ehkä onkin niin, etteivät kaikki asiat vain voi olla hyvin kerralla. (mutta olisivat edes siedettävästi)

Alkuviikosta ajattelin kirjoittaa näkemästäni 4D-"dokumentista". Siinä thaimaalaiset, avoimesti ulkomaalaisiin naimisiin keinoja kaihtamatta pyrkivät naiset kertoivat tavoitteistaan ja esittelivät brittiläisiä ja saksalaisia tohvelisankareitaan vuotuisissa juhlissa, joissa valittiin Vuoden Ulkomaalainen Aviomies. Koetin ymmärtää, miksi dokumentti sai minut niin surulliseksi ja järkyttyneeksi. Oliko kyse länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen juurruttamasta ja pastellisävyisen mieleni vaalimasta romanttisen rakkauden ideasta, jonka naiset näin julmasti sivuuttivat, suhtautuen avioliittoon vain molempia osapuolia hyödyttävänä liiketoimena ja arkisena järjestelynä? Oliko ongelmani näiden ihmisten vaihtoehtojen vähäisyys, joka pakotti naiset käytännössä myymään itsensä morsiameksi päästäkseen länsimaihin ja miehet ostamaan vaimon - ylipäätään saadakseen sellaisen? Oliko tunteeni myötähäpeää eksoottisten eläinten lailla kohdeltuja, pakenevahiusrajaisia ja keskivartalolihavia, kanankoipensa pitkävartisiin tennissukkiin verhonneita eurooppalaisia setiä kohtaan vai nöyryytystä, jonka baarissa miehistä keskenään kissatappelevat, roiskeläppähameisiin ja kireisiin toppeihin sonnustautuneet naiset itse päälleen vetivät?
Vai oliko kyse jälleen kerran lapsekkaasta ällistyksestä havaitessani, etteivät minun ihanteeni olekaan maailman ja että itse asiassa valtaosa maailmasta luultavasti paskat nakkaa siitä, miten minun mielestäni täällä tulisi elää?

Eilen teki mieleni kirjoittaa siitä, kun tapasin pikaisesti Reinon baarissa erään ystävänsä seurassa, ystävän, joka on yksityiselämässään ollut sanomattoman onneton ja laiminlyöty, ja kuinka katsoessani tuota säkenöivän älykästä, mielettömän hyvännäköistä ja pärjäävää naista tunsin äkisti suunnatonta hellyyttä sekä pohjatonta ihmetystä siitä, miten kukaan voi olla niin mittaamattoman typerä, älytön suorastaan, että kohtelee sellaista laatuyksilöä huonosti, ja kuinka halusin sanoa sen tälle ääneen mutta hukkasin sanat ja siksi halusin kirjoittaa sen ylös etten unohtaisi - ettei se itse unohtaisi.

Tänään halusin kirjoittaa, kädet raivosta ja turhautumisesta täristen, etteivät kaikki meistä työskentele luokanopettajina, lähimpinä työkumppaneinaan siis etupäässä syyntakeettomia lapsia, ja että meidän aikuisten parissa työskentelevien on voitava luottaa siihen, että jokainen hoitaa oman leiviskänsä ja ettei kollegoitaan tarvitse lasten lailla holhota ja paimentaa; että niin pikkumaisista ja yhdentekevistä asioista valittava ihminen leimautuu väistämättä tietynlaiseksi, yhteistyökyvyttömäksi marisijaksi, kroonisesti tyytymättömäksi pikkusieluksi, joka varmasti lotossa voitettuaankin keksisi nurista arvonnan myöhäisestä lähetysajasta ja tästä johtuvasta saunavuoron sekä nukkumaanmenoajan lykkääntymisestä; ja vielä että jos tuonkokoiset asiat tuntuvat täysin kohtuuttomille kantaa ilman kilometrin mittaisia myllykirjeitä, lienee paras miettiä alan- tai yrityksen vaihtoa.

Tein salitreenin ensi kertaa varmaan kuukauteen ja mietin kauanko vielä. Kuinka pitkään, miten monesti.
Kunpa voisin matkustaa ajassa eteenpäin. Päästäkseni tästä hetkestä, nähdäkseni määränpään ja tarkoituksen.