I don't believe you when you say don't come around here no more

Kirjallisuus ja tosielämä linkittyvät tällä hetkellä arjessani kiinnostavan ja samalla surullisen absurdilla tavalla. Havaitsin tämän eilen syventyessäni Haitekstiin juuri ennen nukkumaanmenoa. Niille, joille kyseisen kirjan pihvi ei ole selvä kerrottakoon, että siinä päähenkilö "Eric Sanderson" herää eräänä aamuna muistinsa - ja sitä myöden elämänsä pohjan - menettäneenä. Vähitellen paljastuu, että muistia on nakertanut eräänlainen semanttinen syöpäläinen, käsitehai mallia ludoviciaani. "Eric Sanderson" pyrkii vähä vähältä keräämään saatavilla olevaa tietoa paitsi omasta menneisyydestään myös saalistajastaan, yrittää suojella itseään sen hyökkäyksiltä ja joutuu näiden puuhien ohella mitä mielikuvituksekkaimpiin seikkailuihin.

Tosielämässä olen viime päivät istunut omituisissa, valheellisissa dadapalavereissa, kerännyt läheisimmän työtoverini henkilökohtaisia tavaroita tämän työpisteistä ja koettanut hysteerisesti minua ympäröivää todellisuutta polkemalla saada pääni pidettyä pinnalla ja omat työni suunnilleen ajan tasalla, kauhun, ahdistuksen ja epätietoisuuden riippuessa toisessa jalkaterässäni yrittäen saada minua vajoamaan.
Kun joku vakavalla naamalla sanoo haluavansa tehdä niin kuin oikein on; kun joku vetoaa oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen ja lojaaliuteen; kun joku puhuu ylevästi ja omaa moraalista kilpeään kiillottaen, sitä haluaisi uskoa. Mutta jos se huutelee näitä korkeita periaatteitaan itse kaivamansa kuopan pohjalle langenneena, jos se uhkailee, pelottelee ja valehtelee pitääkseen aikuiset ihmiset omassa kurissaan ja itselleen uskollisina, sitä kohtaan on hyvin vaikea tuntea kunnioitusta tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan, inhoa lukuunottamatta.

Toinen kaunokirjallinen teos, joka tulee etsimättä mieleen tästä kaikesta, on Kafkan Oikeusjuttu.

Olen myös viime päivinä ottanut asiakseni miettiä, mikä minusta tulisi isona. Jos osaisin piirtää yhtään, voisin alkaa tatuoijaksi, sellaiseksi kuin L.A. Inkin huippucoolit leimataiteilijattaret. Jos ansainnalla ei olisi mitään merkitystä, voisin alkaa tehdä jälleen heppahommia tai mennä lemmikkieläinkauppaan töihin. Jos eläisin Kalifornian ilmastossa enkä pelkäisi liuottimien pitkäaikaisesta altistumisesta aiheutuvia vammoja, minusta tulisi taatusti hyvä maalari. Jos maailma olisi sellainen kuin minä haluan, ryhtyisin toimittajaksi, sillä silloin minä saisin säännölllistä ja riittävän suuruista kuukausipalkkaa täsmällisine työaikoineen enkä koskaan kuluttaisi luovuuttani loppuun.
Jos joku keksii, mihin muuhun minusta voisi olla, odotan valppaana ja valmiina liikkumaan.