Petteri ja Esa Grönholm

Muistinpa juuri tuossa jollekulle viikonlopun tapahtumia selostaessani joutuneeni lauantaina Nuuta kantiksessa odotellessani kolmen viihdytys- / seuranpito- / iskuyrityksen kohteeksi. Yksi jannuista tosin oli niin nenät, että sijoitti itsensä kyllä päättäväisesti noin puolen metrin päähän kasvoistani, mutta tyytyikin sen koomin tähyilemään kaukaisuuteen utuisin silmin, saamatta aikaan minkäänlaista interaktiota. Nämä kaksi muuta olivat ihan puhekykyisiä, toinen jopa ulkomaankielinen, mutta omasta mielestään vissiin todellisia pelureita: normaalin kotikasvatuksen saaneena katsoin aiheelliseksi esittäytyä keskustelukumppanilleni. Nimeni ei kuitenkaan synnyttänyt toisessa osapuolessa mielestäni varsin luonnollista "oma-nimi-tähän"-responssia, jolloin lähdin sitä - edelleen varsin sopuisana ja hyväntahtoisesti - tiedustelemaan. "En kerro." "Siis...?" "En mä halua sanoa sitä."

Anteeksi nyt mutta. Mitä paskaa? Mikä peliliike tuo on olevinaan? Mitä syytä kenelläkään on olla kertomatta etunimeään sitä tiedustelevalle? Monenko etunimi - ja korostan tässä vielä: pelkkä etunimi, yksinään se, ilman edes sukunimen initiaalia - on oikeasti niin uniikki, että paljastamalla sen johdattaisi kenenkään tuntemattoman ns. jäljilleen? Ja eikö, jos nyt jostain merkillisestä, joskaan ei minun ymmärrykseni tavoittavasta, syystä haluaisi pysyä aitona muukalaisena, olisi huomattavan paljon helpompaa keksiä itselleen pseudonyymi - tai vaikka lainata naapurinsa nimeä?

Nythän on niin, että taitavimmat (ja käyttäisin tässä sanaa pelimies, ellei pelkkä sen ajatteleminenkin saisi aikaan kuivia yökkäyksiä ja ihokarvojen inhotörrötystä) smoothsterit ovat niitä, joiden ei tarvitse korostaa rooliaan. Toki jos nainen - tai mies, preferensseistä riippuen; toisin sanoen kohde - on kyllin kärsät tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisesti yksinkertainen, moinen salaperäisyys saattaa tepsiäkin. Veikkaisin puhuvani ymmärtävän enemmistön puolesta sanoessani, että meitä muita noin räikeä käytöstavattomuus vain alkaa ennemmin tai viimeistään myöhemmin nyppiä.

Minun mielestäni baarissa keskustelemisen ei tarvitse johtaa kihloihin ja paritaloon Torpparinmäessä. Tällöin minulle ei ole välttämättä relevanttia, onko ihminen, jonka kanssa jutustelen oikeasti vai leikisti Olli Orava; on kuitenkin mukavaa, että naamaa voi halutessaan kutsua jollain nimellä. Ettei tarvitse keksiä sille itse omaa, koska siitä harvemmin seuraa mitään hyvää.
Kyse on pohjimmiltaan siis siitä, miten sivilisaatiossa kasvaneet ihmiset toistensa seurassa ovat.

Elämäni on tällä erää harvinaisen tapahtumaköyhää ja tasaista. Pinnalta. Jotenkin se ei edes haittaa, koska päässä tapahtuu niin paljon. Se heijastuu uniin ja päivän rytmiin. Se saa hurjaksi riemusta ja voimattomaksi epätoivosta. Useimpina päivinä sitä kestää ihan helposti, mutta toisinaan toivoisi tietävänsä, montako muumilaulua vielä. ...ennen kuin mitä?


Odotanko turhaan sua sittenkin?
Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.

- PMMP: Oo siellä jossain mun