Oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!

Viime päivät ovat olleet uskomattoman, kihelmöivän, suorastaan piinaavan jännittäviä monille suomalaisille: eilen julkaistiin jälleen viime vuoden verotiedot! On niin suunnattoman kiehtovaa vakoilla, miten surkeasti naapurilla todellisuudessa meneekään; kuinka älyttömän epäreilun suuret teollisuuspamppujen tulot ovatkaan; minkä verran omaisuutta on jälleen siirtynyt seuraavalle sukupolvelle Helvetin Rikkaiden Gyllenbergien klaanissa; mitÄH.
Oikeasti - ja silläkin uhalla, että kuulostan tekopyhistelijälle, sillä tämä on totuus, koko-ja-ei-mitään-muuta-kuin -totuus - kiinnostus kyseisiä tietoja kohtaan tuntuu vaikealle käsittää. Jokseenkin ymmärrettäväksi moisen verenhimoisen uteliaisuuden tekisi mielestäni sen toimiminen amerikkalaistyyppisenä oman onnen nikkaroinnin motivaattorina: jos tuokin levyseppähitsari on päässyt moisiin hilloihin, kenties se onnistuisi minultakin! Näin yleviä ponnistuksia verotietojen selailu ei ilmeisesti kuitenkaan synnytä: korruption torjumisen ja yhteiskunnan sekä median läpinäkyvyyden kiillotetun kilven turvin hurskastellaan suu vaahdossa ja silmät kiiluen, malttamattomuudesta hiestyneet sormet tahmeina iltapäivälehtien veroliitteitä lehteillen. Oma elämä, anyone?


Seuraavaksi aion tehdä karkean sukupuolisen tyypittelyn. Aion kritisoida kyynelten käyttämistä aseena, ja koska miehet hämmentävän harvoin tuntuvat turvautuvan tuohon alhaiseen kiristyksen muotoon, puhun siitä toisesta sukupuolesta.
Minkälaisesta traumasta voi juontaa juurensa se regression muoto, jossa täysikasvuinen ja täysivaltainen kansalainen herahtaa kyyneliin heti, kun se joutuu jonkin hankalan, epämieluisan tai muutoin vain hiertävän tilanteen eteen? Minkälaisten emootioiden edessä täysin kädettömiksi valahtavien nynnyjen kanssa ne ovat aiemmin olleet tekemisissä, kun ovat oppineet pikku tirauttelun päästävän ne pälkähästä? Ja miten helvetissä ne ajattelivat asioiden ratkeavan, jos aina tiukan paikan tullen niiden silmät vetistyvät, naama menee korvasienen näköiseksi ja suusta alkaa purkautua tasaisesti kohoavaa ulinaa sekä katkonaista nyyhkytystä? Jos ne ovat samalla työpaikalla, niiden huoneesta kantautuu tasaisin väliajoin mielenosoituksellista niiskuttamista. Ja jos niiltä yrittää kysyä, mikä hätänä, saa vastaukseksi korkeintaan marttyroidun ei-minkään.
Miten ne perkeleet kehtaavat? Ja jos oikeasti eivät vain pysy kasassa, hankkikoot apua itselleen.


Juuri mistään juuri mitään tajuamaton kansalainen saattaisi helpostikin kuvitella, että kylpyhuoneen siivoaminen on kaikkest siisteint putsaushommaa. Voi kuinka väärässä sitä edelläkuvaillunkaltainen kansalainen saattaisikaan olla! Me kokeneet kylppärin jynssääjät nimittäin tiedämme paremmin: tiedämme, että ihmisten peseytymistiloissa vaaniva töhkä on juonikkainta, niljaisinta ja ehdottomasti kuvottavinta jöijää, mitä ektoplasmaton olento saattaa tahattomasti ja osin välillisesti tuottaa. Terveisin eräs, joka vietti juuri tunnin Harlekiinihenkisesti märässä teepaidassa ja sieni kädessään höyryisessä tilassa vaahtoa levittäen.