Hand over your heart, let's go home

Koska en osaa enää puhua mistään muusta (enkä ilmeisesti ajatellakaan mitään muuta, sen puoleen), puhuimme eilen Reinon kanssa Eräästä ja hänen kanssaan afääreihin ryhtymisestä. Reino sanoi pelkäävänsä puolestani, ilmeisesti useampiakin asioita, sillä näin hän sanoi: "Kaikkein eniten mä pelkään, että sä joudut luopumaan jostakin, jota pidät tärkeänä."

Koska en ole erityisen nopeaälyinen, ymmärsin lauseen sisällön vasta tunteja sen esittämisen jälkeen. Ja tulin ajatelleeksi, että eikö jokainen oikeaan ihmissuhteeseen ryhtyvä väistämättä joudu luopumaan jostakin, ja että eikö sitä kutsuta kompromissiksi? Ja eikö juuri puolimatkaan vastaantuleminen ole kaikkien maailman ihmissuhteiden ydin, enemmän tai vähemmän? Kyse lienee lopultakin siitä, että itse osaa määritellä ne luovuttamattomat alueet itsestään, ne, joista ei ole valmis tinkimään - ja sitten pitää niistä kiinni. Sillä on asioita, jotka vain täytyy saada pitää itsellään; asioita, joista irrottaminen lohkaisisi mukaansa liian ison palan minuutta; asioita, jotka menetettyään ei voi enää koskaan olla kokonainen.

Mutta luulen, että juuri tuota Reino tarkoitti sanoillaan. Se tietää jo yhtä ja toista sekä minusta että Eräästä, enkä usko sen pelkojen olevan aivan perusteettomia. Mutta voiko luovuttamattomien rajojensa reittiä saada koskaan selville, jos ei ole valmis käymään niillä saakka?



Lopuksi neljän vapaavalintaisesti juuri nyt kiukuttavan blogimaailman ilmiön listaus:

1. ihmiset, jotka eivät päivitä, vaan jättävät lukijansa heitteille
2. ihmiset, jotka eivät kommentoi, vaan jättävät bloggaajansa heitteille
3. ihmiset, jotka eivät noteeraa kommenttejaan, vaan jättävät... no, saitte pointin.

Itsehän olen tässä(kin) suhteessa täydellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä sen no-life -faktan kanssa. Ja haastan kaikki, jotka tuntevat olevansa haasteen tarpeessa.