You said I must eat so many lemons 'cause I am so bitter

Luin äsken koko 100 naista -blogin tähänastisen historian, vaikka tiesin sen tekevän mut apeaksi. Luin silti.

Mun mielestä se on samanaikaisesti sydäntäkouristavan surullinen ja verenpainemittarin halkaisevan ällöttävä yritys olla yhtä aikaa provosoiva sonni, älyllinen runopoika ja väsähtänyt keski-ikäistyvä setä.

Surullinen siksi, että se on toisinaan kovin osuva ja tunnistettavia tilanteita, ennakkoluuloja ja fraaseja sisälleen leiponut ranskalainen jouluhalko.
Ällöttävä siksi, että se niin kovasti koettaa olla ulkopuolinen ja täysin tefloninen - ja onnistuu juuri siksi olemaan jälleen vain surkean kärjistetty yleistys Siitä Toisesta Sukupuolesta - lukijan omasta toki riippuu, kumpi lopulta onkaan kumpi.

Mä olen elänyt itsekin jo sikäli pitkään, että tiedän paremmin olla väittämättä ihmisiähän meidän kaikkien vain olevan eikä niin kovin kaukana toisistaan lopulta kuitenkaan. Välimatkaa on - vähimmilläänkin valovuosia, enimmillään ihmisestä toiseen.

Se ei ole se juttu. Tässä maailmassa on yhtä monta maailmankatsomusta kuin on yksilöäkin, yhtä monta tuntematonta planeettaa, yhtä monta ylittämätöntä ennakkoluuloa ja selvittämätöntä väärinkäsitystä.
Mun mielestä avain onkin siinä, onko halua ja aikaa nostaa katse, nousta siihen avaruusalukseen ja edes yrittää.

Tuossa blogissa ei tietenkään ole kyse siitä, eikä se mua lannistanutkaan. Ihmisen - miehen tai naisen - typistäminen noin kapeisiin raameihin, se tekee mut alakuloiseksi.
Koska ei siinä kyse hauskanpidostakaan ole, lue vaikka itse.