Tänään, piilareita poistaessani ja äkisti sumeutuvaan näkökenttään taas kerran sopeutuessani tulin ajatelleeksi, että siinähän meillä on jälleen metafora aika monesta asiasta. Useasti, kun päästää itsensä tottumaan johonkin asiaan, onkin äimistyttävän avuton sen asian kadotessa ulottuvilta. Kun ihmissuhde päättyy, on pitkään aivan irrallaan maailmassa, osaamatta tarttua mihinkään, ollen epäsopiva kaikkeen; kuin rakastetun sijaan olisikin menettänyt ruumiinosan. Samoin kaikenlaiset lakot jättävät jälkeensä hämmennystä: mihin sitä kätensä laittaa nyt, kun ennen olisi sytyttänyt savukkeen? Mitä ruuan jälkeen tehdään, jos ei käydä ostamassa irtokarkkeja ja syödä niitä? Mitä baarissa voi juoda paitsi viinaa?
Mä en haluaisi enää koskaan tottua sellaiseen, joka voi kadota mun elämästä noin vain. Mutta voinkohan elää ilmankaan?
Olen nähnyt viimeisen viikon sisään kahden ihan aikuisen, arviolta varhaiskeski-ikäisen pariskunnan käyttäytyvän julkisessa kulkuneuvossa vastarakastuneiden teinien tavoin. Tiedättehän: äänekkäästi maiskuttelevaa suukottelua, baby talkia, ylenpalttista lääppimistä. Musta se on jotenkin kamalan vaivaannuttavaa ja vähän sopimatontakin, vaikka tavallaan toki hurjan hellyyttävää ja ihanaa - ainakin niille itselleen. Musta sen silti täytyy olla merkki jostain, suuresta muutoksesta maailmanjärjestyksessä tai sellaisesta. Ja mitä sen myötä hukkuu?
Mulla on näemmä vähän synkähkö vaihe menossa. Ja varpaita palelee. Tulis nyt edes se kevät.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti