Mä olen koko tähänastisen elämäni ajatellut, että lukioiässä solmitut rakkaussuhteet ja niistä seuranneet liitot eivät voi kestää. Ainakaan ne eivät ole olleet mun mielestä kovin hyviä ideoita. Miten sitä voi koskaan kehittyä kokonaiseksi ihmiseksi, jos jakaa jonkun kanssa ne elämänsä mullistavimmat vuodet, tekee ne isoimmat valinnat? Miten voi koskaan seistä omilla jaloillaan, jos on aina ollut vain puolet yksiköstä?
Eilen ajattelin ensimmäistä kertaa, ettei mikään voisi olla mahtavampaa: että rinnalla olisi joku, jonka olisi nähnyt kasvavan; joku, jonka tuntisi läpikotaisin; joku, jolle ei tarvitsisi selittää, valottaa taustoja tai kertoa kaikkea - ei tarvitsisi, koska se jo tietäisi, se olisi kokenut sen kaiken siinä vierellä. Miten upeaa olisi tuntea sellaista maailman ytimen sulattavaa rakkautta jotakuta kohtaan niin, ettei edes tuntisi tarvetta - tai halua - vaihtaa sitä mihinkään.
Onko sellaista edes olemassa?
Vai jäävätkö ihmiset niihin suhteisiin, koska eivät uskalla lähteä? Eivät uskalla, kun eivät koskaan ole olleet ilmankaan. Jäävätkö, koska se on turvallista ja vaivatonta?
Jäävätkö, vaikka tietäisivät lähtemällä päästävänsä paitsi itsensä myös sen toisen viimeinkin elämään?
I don't want to push you baby
and I don't want you to be told
It's just that I can't breathe without you
feels like I'm gonna lose control
- Lenny Kravitz : Can't Get You Off My Mind
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Keep it simple. Jos ne vaan onkin just sopivia toisilleen ja tykkää toisistaan vuosi vuodelta enemmän.
arvon anonyymi,
tämä oli juurikin se, jota tuossa alun perin mietin. että voiko olla näin ja jos ei, niin miten sitten.
kiitän nimettömästä kontribuutiostasi.
Mä haluaisin uskoa teinirakkauden kestävyyteen. Oon varmaan tosi neiti, mutta mua sykähdyttää ilmoitukset joidenkin avioparien juhliessa sadatta (tms. iso luku) avioliittovuottaan.
Sanavahvistuksena bcpro! Tunnen siis vanhan testamentin kuin taskusi.
Voi se olla niin :). Ajattele, kuukauden päästä me ollaan oltu miehen kanssa 20 vuotta yhdessä.
R
todella hienoa pohdiskelua. mua aina oikeastaan kaikessa, joka on kestänyt kauan, mietityttää toi jäämisaspeksti ja ennenkaikkea sen motiivit; ne on sellainen asia, jossa ei mitenkään meinaa päästä minkäänlaiseen lopputulokseen. kai niiden ihmisten vaan tarvitsee uskoa ja luottaa siiihen, että ne on oikeista syistä yhdessä, mutta mistä sellaisen oikeasti voi tietää? mitkä syyt on riittäviä ja mitkä ignoorattavia, mistä tietää, jos se oman itsensä tai sen toisen päästäminen osoittautuukin suurimmaksi virheeksi ikinä?
Mä haluan uskoa että tällaisiin suhteisiin jäädään myös oikeista syistä. Joskus täytyy voida osua namakymppiin ekalla yrittämällä. Eikö se ole myös jollain tavalla rohkeaa olla lähtemättä vaan uskoa itseensä ja toiseen, että tunteet ovat aitoja ja oikeita ilman vertailupohjaa.
boo
totta kai, luottamus ja usko ovat avainsanoja tässä. mutta että miten se menee, ja onnistuu: mä en ole sellaista nähnyt vielä (paitsi r., teidän kohdalla, ja te olettekin iso poikkeus) ja siksi mietin että voiko niin olla.
harmi, ettei suhteissa ole 30 päivän (tai vuoden) palautustakuuta. "anteeksi, tämä ei toimi kuten haluaisin sen toimivan. saisinko vaihtaa?"
Lähetä kommentti