Universal Magnetic B-boy

Vaikka pääasiassa mua on kohdeltu lääkärien toimesta elämässäni varsin hyvin ja ymmärtäväisesti, menen silti jotenkin aina hieman suunniltani joutuessani sairaan- tai terveydenhoidollisiin tiloihin. Mä en ikinä voi olla varma, pitääkö siellä ilmoittautua erikseen ja jos, niin mille luukulle; pitääkö näyttää Kela-kortti; maksetaanko heti vai tuleeko lasku kotiin; mitä jos mä en kuule kun lääkäri kutsuu mua ja mun vuoro menee ohi; pitääkö lääkäriä kätellä ja mitä jos se ei spontaanisti ojennakaan kättään; voinko mä istua ennen kuin se kehottaa vai pitääkö jäädä pönöttämään tuolin vierustalle. Ja näin edelleen, loputtomiin.

Tänään magneettikuvausaulassa luki isolla ettei tarvitse ilmoittautua. Musta oli varsin reilua tiedottaa tästä näin selväsanaisesti, mutten siltikään ollut ihan varma että voiko siihen luottaa. Taustatietolomakkeessa oli pitkä ruksitusrivi kysymyksiä, esim. että onko sinulla ruuveja tai muttereita kehossasi, onko sinulla irtoraajoja tai peruukki, oletko verenohennuslääkkeiden suurkuluttaja ja mä rastittelin tyytyväisesti tyylipuhdasta ei-rivistöä. Viimeinen kysymys kuului: onko sinulla tatuointeja tai lävistyksiä? "Kyllä." Ja sitten: voi luoja! Mitä jos mun kielilävistys aiheuttaa jonkun oikosulun siinä laitteessa? Mä en oo koskaan ottanut sitä pois, mä en tiedä saanko mä sitä pois! Voi helvetti, tässäkö tää nyt oli sitten? Mitä ihmettä mä nyt teen? Ja miten tatuoinnit vaikuttavat mihinkään tässä yhteydessä? APUA! (Hjälp.)

Olin niin käsittämättömän huolissani edellämainituista seikoista, että unohdin jännittää mun klaustrofobian ja magneettikuvaustuubin huonoa yhteensopivuutta. Henkilökunta ei kuitenkaan kommentoinut mun rastituksia mitenkään, ne ei edes kysyneet että missä mulla se läväri onkaan taas. Ehkä koko lomake piti täyttää vain niiden uteliaisuuden tyydyttämiseksi: "Mulla oli tänään yks pakaraproteesipotilas!" "Ei tuo vielä mitään, mullapa oli yksi Prince Albert! Mitäs siihen sanotte?"

Itse kuvaus oli varsin rentouttava kokemus: tuubissa oli mukavan hämärää ja jotenkin avaruusasemamaista, ja sopivan lämmintä kylpytakkisillaan lekotteluun. Laitteiden meteli oli hämmentävän rytmikästä ja kuulosti sille, kuin olisin epähuomiossa joutunut industrial trance -bileisiin kuulosuojaimet päässäni. Näin muistaakseni jonkinmoisia uniakin (joissa tällä kertaa en kuitenkaan ollut polkupyöräilemässä Tuure Kilpeläisen kanssa, kuten edellisyönä).

Massiivinen välilevytyrä viimeisessä nikamavälissä. Olo huojeni välittömästi, kun sille annettiin nimi. Nyt sitten vain odotellaan. Ja toivotaan, että mulla alkaa vähitellen olla jotain muutakin kirjoitettavaa kuin terveydelliset seikat.