Mun mielestä kevätillat ovat aina leimallisesti tuoksuneet kaiholle ja kaipaukselle, samalla tavoin kuin syksyllä ilmassa tuntuu toivo ja pimenevien iltojen mukanaan tuomat seikkailut.
Tänään melankolia leijui pakahduttavana korkealla kattojen päällä, painaen keuhkoja kuin liian pitkä sukellus, saaden silmät kirvelemään.
Toisinaan hämmästyy sitä, kuinka ennakkoluulottomasti muut ihmiset luottavat. Miten vahvasti ne uskovat toistensa kykyihin, rohkeuteen ja voimiin.
Vaikka itse tietäisi olevansa haaksirikko ja niin kaukana rannasta, ettei horisontissa näy kuin reunaton maailma.
Samalla ymmärtää, että jos itse kykenee pystyttämään moisen fasadin, aikomattaan, on se mahdollista myös muille. Ymmärtää, että lähellä saattaa olla lukuisia haavoittuneita, hädin tuskin hengittäviä olentoja, joiden demoneista ei kellään muulla voi olla aavistustakaan.
Tuo ajatus tekee mut sanomattoman surulliseksi.
Jos kirjoittaisin sulle kirjeen
ja veisin sen laatikkoon,
avaisitko sen ja lukisitko loppuun,
lukisitko loppuun?
Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen?
Olisitko valmis mut kohtaamaan?
Tulisitko asemalle mua vastaan,
tulisitko vastaan?
- Pave Maijanen: Lähtisitkö
Ja vielä loppuun kaino pyyntö: Jouni Petteri Mutanen, olisitko ystävällinen ja ilmoittaisit Töölön kirjastolle nykyisen oikean osoitteesi tai vaihtoehtoisesti palauttaisit lainaamasi aineiston ajallaan? En millään jaksaisi ottaa vastaan enää yhtään myöhästymismuistutustasi, eikä tämän oven takana asu kyllä yhtään Mutasta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mun mielestä jokaisessa vuodenajassa on vahvasti läsnä kaiho, epätoivo ja menettäminen. Kesällä onneksi on festivaaleja joilla voi keskittyä muuhun kuin murehtimiseen. Paitsi niillä festareilla joilla soittaa Swallow The Sun. :)
Lähetä kommentti