Arvon tyrä,

sanoisin "ystäväni", ellei se olisi niin räikeää totuuden vääristelyä. Haluaisin olla dramaattinen ja sanoa, että olet pilannut elämäni, mutta sekään ei olisi ihan täsmällistä ilmaisua. Olen jo lähes hyväksynyt sen, että olet muuttanut elämääni ja arkisten toimien suorittamistani, ja tulet vielä jatkossakin tekemään niistä hiukan haastavampia, hiukan ärsyttävämpiä, hiukan hitaampia; hiukan enemmän kuin tähän saakka.

Mikäli olisin yhtään jalompi luonne, sanoisin sinun opettaneen minut arvostamaan arkielämää ja niitä pieniä, tavallisia asioita. Ehkä niinkin; todellisuudessa olet tehnyt minusta vain kärsimättömän, turhautuneen ja entistäkin kömpelömmän ramman, jolla on herkässä niin kirosanat kuin kyyneleetkin.

Tämän kaiken mä vielä jotenkin kestän, en urheasti ja hymyssäsuin mutta pakon edessä kuitenkin. Mutta JOS mä sun ansiostasi joudun leikkauspöydälle juuri vapun kynnyksellä (ja jos mun vappu menee sen vuoksi niin sanotusti vituiksi); JOS leikkaus ja siitä toipuminen eivät sujukaan odotetulla tavalla ja toivotussa aikataulussa; JOS mä sun takiasi joudun jättämään väliin mun kesälomamatkani Atlantin taakse, niin mä jumalauta vannon, etten anna sitä koskaan, ikinä, milloinkaan anteeksi.
(Voiko omalle vartalolleen olla vihainen ja katkera? Kuinka kauan? Ja mikä tärkeintä: mitä hyötyä siitä on? Valituspäällikkö..?)

nimim. Hermo kireällä, kirjaimellisesti


Yritäpä vain
vielä kerran
kävellä ylitseni
riistää unelmani
kahlita varjoni

Yritäpä vain
kerran uudestaan
päättää puolestani
pyörtää sääntöni
piirtää itsesi

En kastu enää
vaikka taivaalta sataisi
alas koko eilinen
En tunne mitään vaikka
putoaisin läpi jäiden
En jää kuihtuneena riutumaan
vaikka söisin nyt viimeisen palasen

- Siiri Nordin: Viimeinen palanen