You rock, rock!

Katsottuani ikkunan läpi reippaiden nuorukaisten tempoilua läheisellä urheilukentällä ja toivottuani sydämestäni, että voisin liittyä muiden terveiden lasten seuraan telmimään sen sijaan, että viruisin kotona harmaana, vapisevana ja pahanhajuisena, ojennettuani kättäni sormet harallaan ikkunalasia kohti luoden kaihoavia silmäyksiä ulkoilmaan, tartuin toimeen ja suoritin täysimittaisen ylösnousemuksen.

Lähiölauantain ensimmäinen etappi, siirtyminen linjaliikenneautolla lähiöön sujui kivuliaasti. Koko puolituntisen, kyllä, koko kiduttavan pitkän, piinallisen ja paranoiakrapulan tihentämän noin kolmenkymmenen minuutin mittaisen bussimatkan helvetistä sain riemukseni kuulla takanani istuvan töin tuskin täysi-ikäisen vihattavan hiehon kovaäänistä puhelintilitystä. "Sit yhessä vaiheessa oli tosi noloo, kun oltiin siis partsilla röökillä ja siel oli siis Ode, Veba, Kele ja Vesa. Siis tai siis mä olin vähän et no kiva." Toivoin, että tuska jalostaisi ja että kärsimällä kruununi olisi kiillottunut, että päähäni olisi siinnyt yleviä ajatuksia ja mainioita globaaleja teemoja, joista blogata. "Ai mitä? Et jaksa puhuu? Ai mun kanssa? No höööööh, mä just oisin halunnu puhuu! Puhutaan jostain kivoista aiheista!" No such luck. Sikisi vain voimakas halu työntää sukkapuikko tärykalvoon tai haarukka silmään. "Okei, siis mulle on ihan sama. Mä oon oikeessa, sä oot väärässä, mut siis ihan sama. En oo ymmärtämäs! Älä vittu puhu kun mä puhun!" Sikisi sokaisevaa, tulikuumaa raivoa ja tarve leipasta misukkaa esim. käkättimeen, tai työntää kasvot aivan sen kasvoihin kiinni, häiritsevän, tarpeettoman, loukkaavan lähelle, ja sihistä: Sa ole HULLU saatana! Hiljaa?
Käytävän toisella puolella istuvan hifistin Stora Enson budjetin kokoinen käsipuhelin / kotitietokone / mikroaaltouuni / oluthana ryllähti soimaan kesken pelin aivan helvetin kovaa, ja mä sain vakavia rytmihäiriöitä ja oksennusreflektisiä oireita. Bussin ovien lopulta auetessa oikealla pysäkillä syöksyin ovesta ulos pelosta suunniltani. Oikeasti, mä uskon että miinakentällä tai kevätjäillä tepastelu olisi ollut noin kolmesataa kertaa lystikkäämpää ja paljon vähemmän stressihormonia erittävää kuin tuo bussikyyti.

Lähiössä käytiin kävelemässä tuulipuvut suhisten videovuokraamon kautta automarkettiin ja valmistettiin ruokaa. Katsoimme elokuvat 2.37 sekä I Heart Huckabees, joista jälkimmäisen liki nerokkaasta, suolta pelastetulle kivelle laaditusta runosta otsikko on. Ja kas, IMDb auttoi minua löytämään koko runon, näin se kuuluu:

Nobody sits like this rock sits.
You rock, rock!
The rock just sits and is.
You show us how to just sit here
and that's what we need.

Huomenna alan taas elää paremmin. Enkä ehkä koskaan enää mene baariin, ainakaan talvitallukkaissa.