Silence is golden

Olinpa katsomassa stand up -komiikkaa tänään heti kotiinpaluuni kunniaksi. Rocksin komediailloissa kyseinen taiteen laji on tavallistakin arvaamattomampaa, sillä ikinä ei tiedä, kuka tuleen kutsutaan: ensikertalainen, mikkiin hermostuksissaan huohottava jäätyjä vaiko kokenut, rennosti lavaa haltuunsa ottava ja yleisöstä silmätikkuja valitseva kehäkettu. Tänään saimme molempaa sorttia: myötähäpeää ja vilpitöntä riemastusta.
Illan ehdottomasti hauskin mies oli englanniksi keikkansa vetänyt iranilainen Ali, jonka setin selkäranka rakentui terrorismin ja pizzerianpitämisen ympärille; mikäli mä mitään ihmisistä tiedän, mies itse ei toki ollut kummallakaan alalla, mutta lasketteli niiden ja muiden näköistensä kustannuksella sujuvasti leikkiä. Mä mietinkin, miksi juuri se nauratti meitä eniten. Oliko se sen myöhäinen esiintymisaika, joka oli mahdollistanut ihmisten lämpeämisen ja alkoholin määrän veressä? Oliko se sen sisällöltään ylivertaisesti kekseliäimmät, älykkäimmät ja lystikkäimmät kaskut? Vai oliko - ja tätä en haluaisi myöntää itsekään itselleni - kyseessä se, että sen esittämät ennakkoluulot ovat niin tuttuja ja jopa omasta päästä löydettyjä, että se teki niistä helpot lähestyä? Onko niin, että makeimmin nauraa sille, joka rohkenee laittaa itsensä lisäksi kaikki kaltaisensa likoon, tekee niistä julmaa ja enemmistöä hivelevää pilaa ja nauraa sitten itse sille kuuluvimpaan ääneen ja kärkkäimmin? Onko tällöin kysymyksessä ennakkoluulojen vahvistaminen vai murtaminen? (Mitä väliä silläkään on, voitko vain nojata taakse ja nauttia showsta?)

Mulla on myös valtava kiusaus kirjoittaa taas ihastumisesta ja sen aktuaalisista ilmentymistä: siitä, miten mahtavaa on, kun julkisella paikalla oltaessa Se Joku poimii mun käden omaansa; miten Se on juuri mun kanssa kernaasti juuri siellä missä on, miten sillä ei ole kiire minnekään eikä hätä siitä, että joku näkee; miten Sille voi ja saa soittaa silloin kun haluaa ja Se vastaa ja ilahtuu soitosta; miten Sitä kiinnostaa mitä mulle kuuluu ja miten mä Sille haluan sen kertoakin.
Sananlaskukin kuitenkin tietää, että kell' onni on, se onnen kätkeköön: siispä en sano mitään.
En vain ole tottunut mihinkään näin normaaliin, enkä siksi oikein uskalla ajatellakaan.