Käytiin tänään katsomassa Teatteri Jurkassa kappale nimeltä Nollaneljäviisi. Synopsis löytyy täältä: niille, jotka eivät jaksa klikkailla linkkejä kerrottakoon, että näytelmässä narkomaanityttö palaa kotiin katkolta aloittaakseen uudestaan - siinä luonnollisesti kerralla onnistumatta.
Näyttelijäntyö oli laadukasta, dialogi uskottavaa, lavasteet toimivat ja niin aidot, että mun teki mieli hyssyttää näyttelijöitä häiritsemästä naapureita mellastaen. Tarina taas. Mä jotenkin aina toivon ja odotan teatteriin mennessäni - tai miksen yhtä lailla kirjaa lukiessani tai elokuvaa katsoessani - löytäväni kokemastani jotain uutta, jotain syvempää; kenties jotain yleismaailmallista teemaa, uutta näkökulmaa tai oivalluksia. Kyllä mä tästäkin biisistä ehdottomasti enemmän pidin kuin ei-pidin, mutta jäin silti hieman nälkäiseksi, peräämään enemmän.
Onneksi olin liikenteessä itseäni älykkäämpien ja sivistyneempien ihmisten kanssa. Ystäväni rouva Taalasmaan sisar - siispä ystäväni itsekin, kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Vibesiksi - poimi teoksesta mielestäni tavattoman tarkkanäköisesti sen yhteiskunnallisen teeman, jollaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Pasi Lampela kappaleisiinsa aina kernaasti upottaa. Vibesin mukaan kyse oli vanhemmuuden peräänkuulutuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä: ihmisen vastuusta yhtäältä toisista ihmisistä ja toisaalta itsestään. Kun se oli ääneen sanottu, ymmärsin asian olevan juuri niin. Siinä se, kiitos.
Yllyimme keskustelemaan vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä peloista ylipäänsä. Mä kummastelin ääneen, miten maailmantuskan ja kaikkien universumimme uhkien keskeen uskaltaa tehdä uutta elämää ja antaa sen sitten elää itse. Tämän lisäksi on vielä otettava huomioon, ettei kauhu välttämättä ole eksogeenistä: aivan yhtä hyvin se omista kupeista versonut ihmisen taimi saattaa olla mieleltään vinossa, jotain olennaista inhimillistä piirrettä vailla tai muuten vain riivattu. Kuinka sitä silloin voi elää: sen kanssa, itsensä kanssa? Vibes itse kahden lapsen äitinä esitti mielestäni illan viiltävimmän huomion: onko ihmisellä oikeutta tuhlata omaa elämäänsä jonkun toisen elämän murehtimiseen ja korjaamiseen? Siinäpä se: mihin saakka vanhemman vastuu ulottuu? Miten pitkään pitää suojella, kannatella, tukea, tuuppia oikeaan suuntaan, uhrata itseään? Milloin pitää vain päästää irti ja luottaa siihen, että kyllä se oppii uimaan - ja jos ei opi, sen ei koskaan ollut tarkoituskaan pysyä pinnalla? Ja jos paha tulee pahimmaksi, ja lapsi hukkaa oman elämänsä vaikkapa syömishäiriöön, uhkapeleihin tai juuri niihin huumeisiin, tuleeko itsesyytöksistä koskaan loppua? Ainahan olisi voinut tehdä enemmän, olla parempi, vai mitä?
Melko synkkää. Silti niin monet tekevät lapsia, ovat tehneet kautta maailman sivu, ja aika monet onnistuvat saamaan niistä vieläpä ihan kelvollisia. Ei se kai mitään ydinfysiikkaa kuitenkaan ole?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hienoa että sain nyt täältä oikean arvion (lehtien arvioijat ei oo oikeita koska niille maksetaan) tosta, oon halunnu mennä kattoon sen. Koska kyseessä on suomalainen teatteri, mulle riittää, etten traumatisoidu lopullisesti. Sä et kuulosta traumatisoituneelta, joten uskaltanen mennä.
Teillä on käyty keskusteluja samoista asioista kuin meillä viime päivinä (meillä syynä on taas tää "Poikani Kevin"). Vastaus vaikuttaisi meillä olevan, että lisääntymisessä on vähän se sama juttu kuin rakastumisessa: siinä voi käydä tosi huonosti ja turvallisempaa olisi ilman, mutta jos sitä ei tee, jää paitsi niin paljosta hyvästä ja hienosta, että sen riskin ottaa sitten kuitenkin.
Ja sit se teini menee huumepäissään ampumaan lauman koulukavereitaan. Sitten on aikaa filosofoida.
Olipahan jälleen mahtava kirjoitus! En ole tuosta näytelmästä kuullutkaan (johtunee tästä susirajan asuttamisesta), mutta rupesi kovin kiinnostamaan, kiitos sinun.
Jälkikasvupelko on ihan aiheellista, vaikka vähän hassua. On niistä lapsista kuulemma iloakin. Että ei pelkkää itkua ja hampainkiristystä.
Lähetä kommentti