Mun bipolaarisesta elämästä on ykskaks tullut taas ihan siis hulluu: mä olen tälle lomanalusviikolle järjestänyt itselleni joka ikiseksi illaksi jotain vinkeää, lystikästä ja jännittävääkin touhua niin, että nyt kalenterin käydessä tiistaita mä olen jo ihan hapoilla ja hengästynyt. Ei pidä luulla, että mä täällä nyt epärakentavasti ruikuttaisin, ehei: kaikkea edellämainittua olen sillä tavoin hyvällä tyylillä, että haukon itsekin henkeä omassa kyydissäni enkä voi uskoa satumaista onneani, että juuri mulla on mahdollisuus näihin juttuihin ja näiden ihmisten läheisyyteen. Käytännössä tämä crazy madness ilmenee siten, että tänään eineskeittiömme suosittelee Pirkka-kalapihvejä, nimim. klo 22.10 on ihan hyvä aika syödä lounasta, etenkin jos on herännyt esim. klo 04.30 rientääkseen ansioon.
Tänään, ensimmäistä kertaa minun ja pitkätukka-Paavon yhteisellä taipaleella muistin jälleen, miten se homma taas etenikään. Kuten aiemminkin olen todennut, itselleen on kenties kaikkein vaikein antaa anteeksi; erityisen haasteellista se on sellaisten asioiden kohdalla, joissa joskus on ollut selvä ja vakaa rutiini. Sellaisissa asioissa, joita aikanaan teki päivittäin ja vieläpä ihan menestyksekkäästi; sellaisissa asioissa, jotka vaativat mielen ja kehon synkronoitua toimintaa, selkäytimestä uuttuvaa reaktiokykyä ja monen asian yhtäaikaista hallintaa. Nähtävästi kymmenen vuoden tauon jälkeen ainakin kaksi ensimmäistä kertaa satulassa on vain turhautunutta rimpuilua, raajojen holtitonta sätkimistä ja niin hurjaa tempoa, etten mä aja tavallisesti autoakaan sillä vauhdilla. Nyt, kolmannen kerran jälkeen mä muistan taas, miksi kovempaa on kivempaa ja miksi siihen hiekkalaatikkoon pitkästyttyään tuntuu erinomaiselle idealle uhmata kuolemaa ja kaikkia oddseja ja ryhtyä loikituttamaan sitä nelijalkaista erilaisista kiinteistä obstaakkeleista ylitse, itse toki myös selässä hyllyen.
Mä pidän lenkkeilystä. Salilla käyminen on mukavaa. Seinäkiipeily on huikeaa.
Ratsastusta mä rakastan.
Otsikko liittyy Nuun koutsattavaan, Samu-hevoseen, sekä mun satumaiseen kykyyn vahingoittaa itseäni epähuomiossa. Tällä hetkellä verta vuotaa kahdesta eri raajasta ja mustelmia on sitten lopuissa. Mitään ei sentään ole murtunut vuosiin.
Ja nyt, karvaooppelipainotteisen blogipöräyksen lopuksi haluan sanoa enää: "Luojani. Olen niin väsynyt!"
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Sä kirjoitat nyt sillain että lukijalle tulee stressiä: Onko se kirjoitus vaiko vai mun mieli kun tekee tuosta kaksimielisiä kohtia? Koska olen herrasmies ja muita asioita, sanonkin että sun kirjoitus.
Kiva kun viitsit päivittää. Haastan sut kirjoittamaan tänään jopa seuraavan merkinnän.
pirkan pienet kalapihvit oli vähän kummallisia, mutta upposi mullekin kun väärä raha. niitä kyllä oli aivan sikana siinä yhdessäkin paketissa, syön tänään toisen.
nauroin otsikolle, sen syntyessä ei ollut epäilystäkään, että nimenomaan blogiotsikko siitä on tuleva.
mierolainen, sinä senkin himokas karhunpentu! :D mun vilpitön ja kerrankin taka-ajatukseton, puhdasmielinen tavoitteeni oli vain ylistää erästä urheilulajia, johon liittyy kiinteästi hevoset, satulat, päitset ja kaikenmoinen köröttely.
äläkä huoli, mä kyllä päivitän aina kun on vähänkään kielen päällä sanoja. en mä kiusallani pihtaa, usko pois ;)
nuu: mäkin söin yhden paketillisen eilen, ne oli käsiteltäessä aavistuksen limaisia mutta mielestäni muuten melko herkullisia, etenkin sweet chili thai -kastikkeen kera. nyt töissä sitä ei ole, joten pitää vetää ihan paljaalteen vain. namskis!
Vai oli muka taka-ajatukseton? En usko.
Voi tietenkin olla että olenkin kauhean viriilissä tilassa ja täten kaikkialla tuntuu olevan viitteitä fornikaatiosta.
Otetaan esimerkkinä Minkkiläisen muka-viaton lausahdus "kalapihvien" vetämisestä paljaalteen. Kyllä me tiedämme.
Hyvä on, lopetan vaikka olen juuri pääsemässä vauhtiin. Onpas tylsää.
hei nyt oikeesti. get laid, or die tryin'. (don't we all?)
hah. luoja ei välitä. luoja on homo.
mä katoin eilen, ku olis ollu aivan välttämättömän pakko treffata taas mailamäkee, areenasta hevosihmisohjelman, jonka oli kai tarkoitus olla kaunis kuvaus lapsen matkasta pissikseksi. joka tapauksessa kannattaa kattoa, paljon poneja.
hieho
he-heei, frippenfropp! mä luulin, että luoja on kuollut, mutta se onkin vain homo! jopas jotakin.
joo ja joo, mun piti kattoa ponistelijat mutta arvaa muistinko. saat kaks arvausta.
Mä kun lukasin eka tän vaan nopeasti väsyneenä ja töistätulleena, en ees KYSEENALAISTANUT etteikö tää kertoisi petipuuhista. Kelasin siinä lopussa vaan et öö, mitä, miten tää meni tähän hevosjuttuun...ja kelasin takas.
Mä en vaan totu siihen, että teidän piireissä hopottimia kutsutaan poikien nimillä (tyyliin Pasi ja Sami). Mun tuntemat hepat on kaikki jotain "The White Mistress of Carpathia, Mistress of Carpathia ystävien kesken". Tosin mä en oo kovin ines skenes:)
JES!! Totaalinen voittajajan jakelema kuolonisku. nyt Panu yläfemmoja ja muita urheilukliseitä!
no mäkin ajattelin tän ihan seksipohjalta, mutta ajattelin, että vika on minussa, muttei se olekaan pelkästään.
on inhottavaa, kun tuntee itsensä seksihulluksi, vaikka on siveä kuin salottisipuli, tai puna- tai valko-, ellei jopa hillo-.
minkki on tainnut kostaa mulle sen ekstravarmistuksen, koska mulle on 9-merkkinen kirjainyhdistelmä, yhdeksän, YHDEKSÄN! haha, huomasin muuten vasta et sen tekstilaatikon oikealla puolella on rullatuolin kuva. nauran itseni tärviölle.
senkin sairaat siat. eläkää paremmin.
Ei voi ROFL miksi tossa on pyörätuolin kuva?
(8-kirjaiminen mulla, vähänks sä oot Kesis vainoharhainen)
Lähetä kommentti