Pyhät ja pahat

Katsoin äsken tallentamani dokumentin Metallicasta. Ohessa muutamia tekemiäni huomioita kyseisestä elokuvasta.

Englanninkielisten biisien sanoja ei koskaan, toistan: koskaan, tulisi suomentaa; ainakaan missään tilanteessa niitä ei pitäisi sijoittaa ruudun alalaitaan tekstinä ryydittämään kuvassa näkyvää treeni-, äänitys- tai keikkasessiota ("pesen selkäsi jotta et puukottaisi selkään minua", "jonkinlainen hirviö, hirviö elää"). Ei sillä, että niiden mitään korkeampaa lyriikkaa tulisikaan olla, mutta ei nyt banalisoitais niitä tuolla viisiin, tykkään minä.

Aikaisemmin James Hetfield on mun mielestä ollut ulkoisesti vain vähän sellainen punaniskainen HD-mies, jonka tukka alkaa vähitellen ikävästi oheta päälaelta. Nyt, eritoten kun se käytti niitä lasejaan ja istui studiolla verenpaineverkkareissa, se muistutti koko lailla Pertti Neumannia.
Lars Ulrich puolestaan näyttää pyöreine päineen ja silmineen varsinkin profiilin suunnasta hämmentävästi Giovanni Ribisille.
Miksi Robert Trujillon kaltainen pikkuinen ja töpäkkä katsekarkki haluaa punoa jumalaisen intiaanitukkansa naurettaville, tyttömäisille leteille?
Kirk Hammett taas, voih, en melkein haluaisi sanoa tätä. Dr Frank-N-Furter.

Yhdyn muutama viikko sitten muistaakseni Nyt-liitteestä lukemaani näkemykseen siitä, että Dave Mustaine on surkea nillittäjä ja väsynyt häviäjä, ja sen lisäksi pahan kerran punapigmenttinen, mikä ei useinkaan paranna miehen osakkeita ainakaan metallimusiikissa.

Mun mielestä pirunsarvimerkki (tai mikskä sitä nyt ikinä pitääkään kutsua, sitä kun nimetön ja keskisormi lukitaan peukalon avulla kämmeneen etusormen ja pikkurillin jäädessä pystyyn, ja sitten huidotaan kättä kohti taivasta) on aina ollut pikemminkin suloinen kuin uhkaava ele (tässä isäpupu on, tässä äidin näät, tässä pikkupupujen kaikki näet päät...). Ja oikeasti, lavalta katsottuna se on ihan yhdentekevää, missä asennossa ne sormet on. Että sikäli.

Mä en kovasti ole elämässäni bändidokkareita katsellut, mutta voisin silti kuvitella kyseisen rainan olevan jokseenkin käänteentekevä niitten saralla. Yleensähän rockia pidetään ymmärtääkseni jossain määrin ikuisen nuoruuden ja sitä kautta kesyttämättömyyden symbolina: sillä ei ole mitään merkitystä, että valtaosa perinteistä metallia soittavista ja diggaavista tavallisemmin miehistä on jo käytännössä pitkälti keski-iän puolella. Tässä dokumentissa kuitenkin Metallican rockjumalat esiintyvät kuitenkin tosiaan niissä myllyverkkareissa, lastensa ympäröimän; kärttyisinä, epäsankarillisina, tunteistaan puhuen. Ne on jotenkin monessa mielessä kypsyneitä miehiä, ei mitään räyhääviä poikasia enää; ne on saavuttaneet kaiken ja koettavat keksiä, mitä sillä kaikella nyt tekisivät, kun ei enää jaksa ostella kamaa ja taloja tai höylätä kaikkea mikä hengittää. Ne tekivät itsensä tuossa filmissä aika haavoittuvaisiksi, ja mitä ilmeisimmin riski kannatti: nythän niillä menee kai paremmin kuin suunnilleen koskaan.

Nyt voisin lakata tän pakonomaisen linkkailun ja mennä tekemään jotain kehittävää - mutta äänetöntä. Vaikka esim. syömään vaihteeks.