Ja juuri sen tytöt halusivat sanoa

Toisinaan onnistun obsessoitumaan tietyistä sanataiteen muodoista aivan erityisesti, joudun niitten pauloihin enkä sitten enää mahdukaan pujottautumaan sieltä pois. Viimeisen ehkä puoli vuotta olen ollut hyvin fasineerattu blogeista; viimeisen pari päivää Erään Saaran tutkimuksista. Tunnen olevani bloggaajana mitäänsanomaton harrastelija. Pelkkä nolla.
Mietin myös, mahtavatko oikeat virtuaalipäiväkirjoittajat sommitella ajatuksistaan ja aihioistaan ensin word-dokumentin. On tiettävästi olemassa ihmisiä, jotka tekevät messenger-vastauksistaankin ensin tekstinkäsittelyohjelmalla tiedoston, punnitsevat sisällön, ulkoasun sekä paralingvistiset seikat ja painavat Lähetä vasta sitten. Itse en kuulu heihin.

Töissä huvittelin säikyttelemällä asiakkaita: niiden astuessa sisään tiloihimme varsin uppoutuneena johonkin tehtävään, kuten ystävän kanssa keskusteluun tai magneettikorttinsa kaiveluun lompakostaan, kajautin kantavimmalla äänelläni, oikein pontevasti ja asiakaspalveluhenkisesti "MOI!". Tämän jälkeen seurasin nautinnolla niiden sinkoamista seinille ja toistensa päälle silmät laajenneina.
Lisäksi itselleni toistaiseksi tuntemattomasta syystä uskoisin saavani tainnuttavaa mielihyvää hyräilemällä lastenlauluja puoliääneen (siksipä juuri pidän vihreästä, kun on ystää-vääni metsämies!). En kuitenkaan uskalla kokeilla.

Useimmiten syön hyvin halukkaasti erilaisia itselaadittuja marjarahkoja iltapalaksi. Juuri tänään ei kuitenkaan tehnyt mieleni, vaan haaveilin piimästä muromyslin kera. Piimää ei kuitenkaan ollut, sillä en ollut muistanut mainita sen loppumisesta itselleni viimeisiä pisaroita lautaselta latkiessani; ajauduin nikkaroimaan mustikkarahkaa kiroillen ja koko touhua ääneen sättien. Tyhmää, onpa kerrassaan tyhmää.