I'm with stupid

Tänään on sellainen päivä, että tekisi mieleni vain ruostua raitiotievaunussa, ajella ympäriinsä päämäärättä ja katsella vaitonaisena ikkunasta rantoja ja lähiöitä.
Äsken vähän jo niin teinkin, ja tulin siinä istuessani ajatelleeksi kaikenmoista, muun muassa ystävyyttä. On melkoisen helppoa nimetä niitä piirteitä, joihin aikanaan on ystävissään "ihastunut", joista on kiinnostunut ja joita on arvostanut niin, että on halunnut alkaa jakaa vapaa-aikaansa näiden ihmisten kanssa. Vaan pätisivätkö nämä piirteet nyt? Tulisiko niihin henkilöihin tutustuneeksi enää tässä vaiheessa ja jos, mikä seikka nousisi merkittäväksi ystävystymisen kannalta?
Entä ne piirteet ja toimintatavat, jotka alkavat nyppiä väistämättä jossain vaiheessa jomman kumman - tai molempien - muuttuessa? Missä vaiheessa liiasta tulee liikaa? Milloin ei enää huvita yrittää hyväksyä tai edes ymmärtää? Mikä on vain kiusallista tai ärsyttävää ja mikä taas fataalia ystävyyden kannalta?
Parisuhteessahan tämä toimii sikäli mutkattomasti, että toista voi kritisoida sanomalla vaikka että mä en tykkää, kun sä olet koko ajan noin tietoinen etkä yhtään vaistonvarainen, tai että mun mielestä sun ei kannattais hukata älyäs tollaseen kapeakatseisuuteen ja sovinistisiin läppiin. Tämän jälkeen voidaan sitten tehdä revaluointi ja kenties muutossuunnitelma, sillä parisuhteessa toiseen pitäisi ymmärtääkseni voida myös vaikuttaa, ja yhteinen tavoite lienee kylliksi motivoimaan kumpaakin tekemään kompromissejä, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Ystävyyssuhteissahan moisessa palautteessa ei oikein ole pointtia. Voihan sitä sanoa, mutta moniko lähtisi muuttamaan omaa käytöstään pelkästään ystävän mieltymyksien pohjalta? Itse ainakin luultavasti kehottaisin sanojaa menemään itseensä ja saattaisinpa nimitellä häntä koppavaksi pyhistelijäksi tai joksikin vastaavaksi itsensäkorottajaksi ja tunnelmanpilaajaksi.
Elokuvissa aina ihmiset ensin riitelevät repivästi, sanovat kammottavia asioita toisistaan ja vetäytyvät sitten nuolemaan haavojaan. Jonkin ajan kuluttua ne tapaavat jälleen, kertovat sanottujen kamaluuksien avanneen heidän silmänsä ja herättäneen heidät omahyväisestä sisäänpäinkääntyneisyydestään, ja että loukkauksien ansiosta he nyt ovat kasvaneet ihmisinä. Sitten pukarit halaavat ja kenties hieman kyynelehtivät, parempina ihmisinä kumpainenkin.
Oikeassa elämässä tölväisyt, arvostelut ja parannusehdotukset, rakentavatkin, jäävät usein elämään osapuolten väliin, eikä niistä välttämättä päästä koskaan yli, henkisestä kasvusta nyt puhumattakaan. Siksi tosielämän käsikirjoituksen tulisi olla pidemmälle harkittu ja viimeistellympi kuin se koskaan voi olla.

Musta tuntuu, että mun ulkonäkö on sama kuin tunne mun kurkussani: paksu ja tikkuinen. Kostoksi ostin päänkokoisen korvapuustin, siitäs saitte!