"Ihmissuhde voi toimia, jos se ei ole välttämätön." - Claire Castillo

Erään ystäväni kanssa ollaan tässä päivänä muutamana keskusteltu ajankohtaisesti suhteista, iästä ja niiden vaikutuksesta toisiinsa. Suhteet, eritoten parisuhteet, ovat nimittäin sellainen asia, jossa se ikä ja sitä kautta itsetuntemus lopulta näkyy jos jossain.

Ensinnäkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä sitä alkaa hahmottaa oman elämänsä rajallisuuden: jos omaan tulevaisuudenkuvaan kuuluu se punatiilitalo lähiössä, jälkikasvu, kultainen noutaja sekä farmariauto, ei vain voi haaskata aikaansa sen keskustakattohuoneistoa asuvan, itsekeskeisen uraohjuksen kanssa, vaikka sillä olisikin rahaa, statusta ja ulkonäköä yli oman tarpeen.
Jos haluaa uskollisen, kahdenvälisen ja kehittyvän parisuhteen, ei kannata roikkua sen nuoruuttaan väkisin viidennellekymmenelle jatkavan peterpanin kanssa, vaikka se olisi miten lumoava persoona hyvänsä ja muutenkin mahtava tyyppi.
Ei meillä enää ole aikaa eikä mielenkiintoa odottaa, josko tilanne vaikka vielä ratkaisevasti muuttuisikin, ja kumpikin alkaisi haluta samoja asioita mystisesti, kenenkään tarvitsematta luopua omista haaveistaan, vaan vapaaehtoisesti ja kuin ihmeen kautta.

Tämänikäiseksi on myös mitä luultavimmin nähnyt yhtä ja toista ollakseen elättelemättä mitään illuusioita ihmisten muutoskyvystä ja vielä vähemmän -halusta. Jos jonkun perusluonteeseen kuuluu saamattomuus, välinpitämättömyys, oman nahan ensisijainen suojeleminen tai vaikkapa voimakas kilpailuvietti ja se on oikeastaan ihan tyytyväinen itseensä sellaisena, sitä ei saa rakastettua ehjäksi eikä muutettua niin, että se sisältäisi enemmän ominaisuuksia, joita itse arvostaa ja pitää tärkeinä ja vähemmän niitä vääränlaisia. On turha olettaa voivansa vaikuttaa ihmisen perimmäiseen ytimeen; käytös on eri asia.
Tämän vuoksi omien päätösten ja ratkaisujen synnyttäminen on huomattavasti nopeampaa (joskaan ei yhtään vähemmän kivuliasta) kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, jolloin itsellä oli optimismia, energiaa ja aika vähän realismintajua.

Osin kyse on toki siitäkin, että itse tuntee itsensä joka päivä hieman paremmin. Enää ei tarvitse yrittää uskotella itselleen, että asiat, jotka ensimmäisten kuukausien kuluessa alkavat toisessa voimakkaasti ärsyttää, muuttuisivat ajan kanssa hellyyttäviksi ominaispiirteiksi, joita erossa oltaessa tulisi ikävä. Ei tarvitse koettaa vakuutella kenellekään, ettei itsellä olisi mitään ulkoisia reunaehtoja kumppanin suhteen (sisäisistä nyt puhumattakaan): jos tietää tuntevansa voimakkainta vetoa ja siten haluavansa kumppanikseen itseään pidemmän / painavamman / lyhyttukkaisemman / isokätisemmän henkilön, miksi suotta uskottelisi kenellekään - etenkään ulkopuoliselle - asian olevan jotenkin muuten? Jos itse arvostaa vaikkapa ekologisuutta, säästäväisyyttä tai avarakatseisuutta, on aivan tarpeetonta itsensä ja potentiaalisen kumppanin kiduttamista koettaa hakea jotain ihan muuta, sitä omaa persoonaa täydentävää vastakohtaa.
Toisaalta taas itsetuntemus tuo armollisuutta: sitä ymmärtää voivansa rakastua johonkin muuhunkin kuin siihen kuviksen tunnilla hahmoteltuun ihannemieheen, jolla on koko paketti - ja vielä sipsipussi! Hyväksyy inhimilliset vajavaisuudet, koska on ne joutunut itsessäänkin kohtaamaan. Ymmärtää toivon mukaan jo olennaisen: mikä on oikeasti tärkeää, etenkin tulevaisuuden ja turvallisen parisuhteen kannalta, mikä taas yhdentekevää triviaa ja kenties mukavaa bonusta muttei muuta.

Mä haluaisin lopettaa tämän bloggauksen jotenkin ylevästi ja yhteenvetävästi, mutten tiedä, pystynkö. Luulen, että halusin vain koettaa tuoda julki tavoitteellisten suhteiden (hyi miten laskelmoivan kuuloista!) ja ajanvietesuhteiden eron: kun on vielä kalenterivuosiltaan oikeasti nuori, voi hyvin hengailla vailla sen kummempaa päämäärää ja se on erittäin jees siinä vaiheessa kaikille osapuolille. Kun taas tietää (tai edes voimakkaasti aavistelee), mitä elämältään haluaa, säästää kaikkien sydäntä ja aikaa olemalla sekaantumatta vääränlaisiin suhteisiin.
Ehkä eniten mä haluaisin kuitenkin sanoa, että ystävä, sä tiedät toimineesi oikein ja hyvin, olet rakas ja pääset kyllä maaliisi, ennemmin tai myöhemmin.

If it's true that love will never die,
then why do the lovers fight so hard
to stay alive?

(laittaisin tähän lähteen, jos sen löytäisin; uumoilin tämän olevan The Cardigansia, mutten saanut asialle vahvistusta edes Googlelta)