Langusti ja lingviini

Tänään mun kanssa samaan raitiotievaunuun nousi pariskunta, jotka puhuivat keskenään jotain tunnistamatonta germaanista kieltä: paljon korisevia ärriä ja ties mitä glottaaliklusiileja. Sitä kuunnellessani tulin miettineeksi, miten kaikki uudet kielet kuulostavat aina aluksi mystisille merkkijärjestelmille: niiden sisäisestä logiikasta ei saa mitään tolkkua ja on ylipäänsä vaikea hahmottaa, miten ihmiset oikeasti voivat kommunikoida keskenään onnistuneesti kyseistä kieltä käyttäen. Monet kielet kuulostavat aluksi myöskin ihan jollekin muulle aktiviteetille, esim. riikinruotsia verrataan usein laulamiseen ja muistan itse Amerikan kesästä palatessani verranneeni suomea lasten nonsense-lörpöttelyyn. Sitä paitsi vieraalla kielellä melkein kaikki sanottu kuulostaa eksoottiselle ja kauniille, oli se sitten rakkaudentunnustus tai kiroileminen.
Kun uutta kieltä sitten alkaa vähitellen ottaa haltuunsa, on se tunne kerrassaan mieletön: että yhtäkkiä sen äännepuuron seasta alkaa nousta ihan oikeita sanoja! Että itse kykenee vähitellen muodostamaan ymmärrettäviä lauseita, että pikku hiljaa saa itseään ymmärretyksi eikä enää tarvitse pelätä tulevansa myydyksi ilman että sitä edes huomaisi. Mun mielestä se vastaa lukemaan oppimista, sellaista kokonaan uuden maailman avautumista.
Tämän ajatuksen ajateltuani mä, kaunosielu ja sentimentaalikko kun olen, tulin ajatelleeksi, että uuteen ihmiseen tutustuminenkin on vähän kuin uuden kielen opettelemista, vaikka äidinkieli olisikin sama. Ensin se näyttäytyy vain eksoottisina reaktiosarjoina, irrallisina puhe- ja liikepätkinä, kuin joku soittaisi sinfoniasta vain ykkösviulujen stemmaa. Myöhemmin, kun ihmisen tuntee jo hieman paremmin, sen henkilöhistoria ja kaikki se muu yksilöllinen konteksti asettuu kaiken pohjaksi, ja ihmisen siihen saakka täysin sattumanvaraisille vaikuttaneet toimet saavat oikean taustan.