Tänään mä olen:
- herännyt klo 04.30
- tehnyt palkkatöitä raivokkaasti
- istunut Epätodennäköisen Jalouden Ruumiillistuman kyydissä henkilöautossa, peitsannut ympäri Stockmannia ja vastaanottanut kuljetus-, asennus- ja koekäyttöpalveluita
- hakenut pakua Meikusta ja ajanut sillä Jedaan, Tapanilaan, ja Malmin, Puistolan ja Tapulikaupungin kautta takaisin kotiin
- kantanut laatikoita, pusseja, matkalaukkuja sekä ruoka- ja viinakasseja ylös ja alas rappusia, autoon, autosta pois, hissiin ja varmaan vielä jonnekin, jonka unohdan tässä mainita
Reinon uusi koti sijaitsee upouudessa talossa, jonka kaikki muutkin asukkaat ovat ihan uusia: niin asunnoilleen kuin naapureilleenkin. Jotenkin moinen kollektiivinen sisäänmuutto on hirveän herttaista ja yhteisöllistä: tuntemattomat ihmiset hymyilevät toisilleen rappukäytävässä, vaihtavat pientä smalltalkia, availevat ovia ja ovat hyväntuulisia. Uuteen kotiin muuttamiseen liittyy niin suurta optimismia, pakahduttavaa onnea, suuria suunnitelmia ja semmoista tiettyä herkkyyttä, joka saa miehet peruuttamaan muuttoautoja täsmällisin liikkein ja kokoamaan kirjahyllyä vaitonaisella ja vimmaisella riemulla ja naiset pyyhkimään uusien kaappien uusia tasoja hilpeästi hyräillen ja ripustamaan verhoja vatupassin keralla. Kaikella tuolla on myös taipumus tarttua niihin ulkopuolisiin kantajiin, ratinveivaajiin ja lattianluuttuujiin, joita jokaisessa maalille tuoksuvassa rappukäytävässä tungeksii, edessä, tiellä, välissä - ylimääräisenä kaiken sen yksityisen onnen keskellä.
Sellaisista ikkunoista pakkasiltoina sisään vilkaistessa on helppo ajatella, että niin kauniissa kodissa asuvan on mahdotonta olla onneton.
Juuri tämän verran kykenin ajattelemaan ja kirjaamaan tänään, ennen kaatumistani rättiväsyneenä Unijukkamaahan. Huomenna lisää, kaikkea tätä. Ja muuta. Muun muassa.
Ps. Se yläkerran Kanta-astuja jytistelee taas. Miksei se pysy paikoillaan, kuten normaalit ihmiset?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti