Jos on unohtanut, kuinka olla nuori, vaikkei koskaan ole ollut aikuinenkaan, on vaikea kestää neuvokkaita, suurisuisia ja röyhkeitä teinejä: kaduilla, kaupoissa, ylipäänsä maailmassa tilaa viemässä. Ne kuvittelevat keksineensä kaiken itse, ne pitävät (jonkun itseäni älykkäämmän sanoja lainatakseni) ikääntymistä tomppeleiden huonona valintana. Niille kaupunki, elämä ovat olemassa vain niitä varten.
Kuitenkin, kun lukee päivälehdestä Stadikan kutsumattomista yövieraista, näkee itsekin ensin sen miksei?-puolen, ja vasta sitten sen vastuullisen äänestäjän vankkumattoman kannan. Muistaa, miten uudesta ihmisestä voi hullaantua niin, kuinka joku voi olla kuin vodka ja tabasco tomaattimehussa, kuinka sen kanssa uskaltaa mitä vain ja maailma on meidän. Muistaa ihan hyvin, miten jokainen asia merkitsee elämää tai kuolemaa - miten sen voi unohtaa. Kun tuntee niin isosti että on pakahtua, että asioiden ja tilanteiden rajat hämärtyvät ja mittasuhteet ovat yhdentekevät, eikä painovoima ole kuin sana fysiikan kirjassa.
Sisko tahtoisin jäädä on minusta yksiselitteisen loistava elokuva. Se on luonteva, uskottava ja niin realistinen kuin teinielämän kuvaus koskaan voi olla. Sen tinkimättömät henkilöhahmot ja niiden mielettömät näyttelijät (Ada Kukkonen, Sara Melleri, Anna-Leena Uotila ja Seppo Pääkkönen ym), sen henkeäsalpaavan kauniit Helsinki-kuvat. Sen syksy, joka maistuu huulikiillolle, taskulämpimälle oluelle ja vatsan väärinpäin kääntävälle vapaudelle.
Kotiin pyöräillessäni tunsin oloni epämääräisen haikeaksi. Kesän loppumisen voi jo vaistota tuulen väristä ja tyhjenevistä terassituoleista. Kulunut viikko on ollut vuodenajan paras: viikko, jona uskoin voivani tunnistaa kadulta ne ihmiset joita on pidetty lähellä, niiden iho hohtaa kuin niitä valaistaisiin hehkulampulla sisältäpäin. Viikko on tuntunut loputtomalta, hyvällä tavalla ikuiselta - on kuin olisin yhä festarilavan edustalla, ympärillä pelkästään rakkaita kasvoja vastaamassa hymyyn, käsiä täyttämässä laseja, soundtrackia jonka viimeistä raitaa ei tule.
Voisiko olla aina näin? Voisiko tuntua, että on?
sunnuntai 22. elokuuta 2010
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Olemme kuin veljet
Kun on yhä kesä, narkit flirttailevat junissa ja syksyn vaihto-opiskelijat ovat rantautuneet kaupunkiin. Kun sanoo ilmaisten kondomien jakelijalle realistisesti ei-kiitos ja sitten, huomatessaan kyseessä olevankin keksien, vaihtaa vastauksensa kylläksi.
Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.
Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.
Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.
Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean
Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta
Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas
Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas
Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas
Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas
Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas
- Don Huonot: Tuulee
Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.
Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.
Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.
Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean
Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta
Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas
Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas
Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa
Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas
Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas
Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas
- Don Huonot: Tuulee
maanantai 2. elokuuta 2010
Kun ei ole värejä
Loma oli omituinen. Toki se oli rentouttava, laiskotteleva ja hikinen, mutta silti. Minun tärkeät ihmiseni olivat kaikki jossain muualla, poissa tai vähintäänkin töissä. Monina päivinä tuntui tyhjälle, kummallisen virattomalle. Laahustin Tervasaareen ja Stadikalle, katsellen villihunajan värisiksi paahtuneita nälkäisen näköisiä tyttöjä ja äänettömiä pariskuntia, miettien mistä ne tahtovat puhua. Piehtaroin yöt haalean saunan lämpöisessä asunnossani, kun ikkunan äärellä istuessaan ei tiennyt, kumpi puoli lasista on sisällä ja kumpi ulkona. Lojuin sängyllä katsoen loputtomasti elokuvia, potien syyllisyyttä kauniin kesäsään moisesta haaskaamisesta ja kyllä sitten talvella taas harmittaa. Kaipasin paikkaani, tunsin olevani lapsi kesäsiirtolassa, ymmärtämätön ympäröivästä ihanuudesta, syksyn ja tuttuuden ikävä hämärtävänä kalvona minun ja maiseman välissä.
Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.
Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.
Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.
Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.
Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.
Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.
Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.
Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.
Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.
Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Some like it not
Kesä on täällä. Se makaa liikkumatta kaupungin yllä kuin suuri pörröinen koira, läähättäen kuumaa asfaltinhajuista hengitystään suoraan kasvoille. Se tekee ihmisten liikkeistä venyviä, tahmeita, kuin joustavasta kadusta sandaalinpohjaan tarttuvaa purukumia. Se saa katseet vaeltamaan laiskoina verkalleen pitkin ohikulkijan vartta; se lipoo ihoa nostaen ilmoille lämpimän kermatoffeen tuoksun ja ihon pintaan ohuen kimalluksen.
Minä olen niitä ihmisiä, joiden on aina hieman kuuma. Kestän kylmää huomattavasti paremmin: vaatteita voi aina lisätä, mutta tietyn pisteen jälkeen niitä on hankala enää vähentää ja entä sitten kun jäljellä on pelkkä nahka? Yritän olla valittamatta, sillä kaiken nihkeyden, deodorantin vahtimisen ja puuterin pettämisen jälkeenkin nautin siitä, ettei ulos lähtiessään tarvitse vetää ylleen untuvaa ja villaa. Öisin puijaan kuumuutta käymällä kylmimmässä tohtimassani suihkussa ja kaatumalla sitten sänkyyn niine hyvineni, kuivaamatta, viileät vesipisarat äkillisestä lämmönmuutoksesta sokeeratulla kananlihaisella ihollani hitaasti noruen. Eikä sekään riitä.
Juuri nyt istun sängylläni syntymäasussani, tovi sitten suihkusta tulleena. Jälleen hikeä pisaroiden.
Ollapa asunto, jossa parveke - tai edes läpivedon mahdollisuus.
En vielä oikein ymmärrä olevani lomalla, että voin mainiosti katsoa sunnuntaisen finaaliottelun hamaan katkeraan loppuun saakka, sillä minun ei tarvitse herätä maanantaiaamuna lähteäkseni ansioon. Kenties huominen Pispalanharjun grillijuhlissa muuttaa asian.
Kuuma.
Unohdin ostaa kynsilakanpoistoainetta.
Sysmässäkin paistaa aurinko.
Minä olen lomalla.
Lomalla.
L-O-M-A
Minä olen niitä ihmisiä, joiden on aina hieman kuuma. Kestän kylmää huomattavasti paremmin: vaatteita voi aina lisätä, mutta tietyn pisteen jälkeen niitä on hankala enää vähentää ja entä sitten kun jäljellä on pelkkä nahka? Yritän olla valittamatta, sillä kaiken nihkeyden, deodorantin vahtimisen ja puuterin pettämisen jälkeenkin nautin siitä, ettei ulos lähtiessään tarvitse vetää ylleen untuvaa ja villaa. Öisin puijaan kuumuutta käymällä kylmimmässä tohtimassani suihkussa ja kaatumalla sitten sänkyyn niine hyvineni, kuivaamatta, viileät vesipisarat äkillisestä lämmönmuutoksesta sokeeratulla kananlihaisella ihollani hitaasti noruen. Eikä sekään riitä.
Juuri nyt istun sängylläni syntymäasussani, tovi sitten suihkusta tulleena. Jälleen hikeä pisaroiden.
Ollapa asunto, jossa parveke - tai edes läpivedon mahdollisuus.
En vielä oikein ymmärrä olevani lomalla, että voin mainiosti katsoa sunnuntaisen finaaliottelun hamaan katkeraan loppuun saakka, sillä minun ei tarvitse herätä maanantaiaamuna lähteäkseni ansioon. Kenties huominen Pispalanharjun grillijuhlissa muuttaa asian.
Kuuma.
Unohdin ostaa kynsilakanpoistoainetta.
Sysmässäkin paistaa aurinko.
Minä olen lomalla.
Lomalla.
L-O-M-A
torstai 8. heinäkuuta 2010
Kovalevy on TÄYNNÄ!
Lomaan on niin vähän Muumi-lauluja, ettei niitä enää edes kannata laskea. Takana on tämän viikon osalta kolme yhdentoista tunnin työpäivää eikä sitten paljon muuta. Jääkaapissa vapusta saakka kylmennyt olut maistuu niin hyvälle että ensi kulauksen jälkeen melkein nyyhkäisin.
Tätä nykyä taitaa olla muotia luonnehtia itseään perfektionistiksi. Minua syö se, että sanaa käytetään niin kevein perustein: monikaan ei oikeasti ole sellainen, ainoastaan anaalisen neuroottinen tai kenties niin laiska ja mukavuudenhaluinen, ettei viitsi aloittaakaan - ja kutsuu sitten itseään perfektionistiksi. Mä oon sellanen, etten halua tehdä huonosti tai epäonnistua. Mieluummin en sitten edes yritä, mä oon tällanen perfektionisti.
Hirveästi ärsyynnyin siitä, kun eilen luin Hesarin verkkouutisista jonkun tutkineen koululaisten elämänlaadun paranevan rutkasti, kun koulupäivät siirretään alkamaan myöhemmin. Että sitten tuli untakin enemmän ja vähemmän masennusta ja että nuorilla on kyllä syynsä valvoa myöhempään. Aivan varmasti, syitä kyllä löytyy. Mielestäni on älytöntä vastuunpakoilua syyttää aikaisia kouluaamuja siitä, ettei nuori saa unta kylliksi. Silloin kun minä olin nuori, talviaamuisin joskus väsytti mutta sepä sattuikin olemaan vain elämää, samoin kuin se että kaikilla tutuillani oli kotiintuloajat yläasteella ja että ainoastaan luokan luuseripudokkaat nukkuivat tavallisina arkiaamuina pommiin ja lintsasivat aamutunneilta silkasta heräämisen vaikeudesta. Olisiko aikaisemmin nukkumaan hankkiutuminen avain pidempiin yöuniin, vaihtoehtoisesti?
Luin luonnollisesti Hesarin keskustelupalstakommentointia aihetta sivuten enkä suinkaan kiistä siellä esitettyjä ansiokkaita kannanottoja kouluaamujen myöhäistämisen puolesta ja vastaan. Minua vain kismittää suunnattomasti se luonnonvoiman status, johon teinit on nostettu: ettei niille voi mitään ja niitä pitää ymmärtää ja että kaikki vähänkin epämiellyttävä on varmasti kehitykselle ja mielenterveydelle haitallista. Eihän se niin mene. Ystävääni Dahliaa lainaten elettiin sitä ennenkin - en luonnollisestikaan tarkoita, ettäkö menneiden aikojen virheitä tulisi toistaa tai että kaikki tulisi tehdä hankalimman kautta. Sitä vaan että. No, elettiin sitä ennenkin, ja ihan hyviä meistä tuli.
Kävin hakemassa Kardaanikissan auton lainaan, vaihtarina Fättiksestä. Ajoin kotiin Vallilasta nykivästi, moottoria huudattaen ja ihmeissäni pienen peltikuution sisältä ympärilleni tähyillen: vauhti ei tuntunut, moottoria ei kuulunut (paitsi 4000 kierroksen jälkeen), kaistat eivät tuntuneet riittävän leveälle ajoneuvolleni. Nopeasti sitä näemmä fakkiintuu. Sunnuntaina en varmasti pysy enää kaksipyöräisen satulassa.
Huomenna tähän aikaan minulla on kahdeksi viikoksi täysi lupa olla vastaamatta työpuheluihin. Minun ei tarvitse selvitellä kenenkään sotkettuja laskuasioita, siivota edeltäjäni yhä vieläkin taakseen jättämiä ja sieltä nyt minun väylälleni räjähteleviä paskanakkeja, perätä keltään tämän tuntilistoja, vuorotoiveita tai yhtään mitään muitakaan asioita, ei räyhätä tiskaamattomista tiskeistä, löyhkäävistä treenikengistä henkilökuntahuoneessa tai ruhtinaallisesti ryssityistä kassanauhoista. Ei kiinnosta. Tässä tunkkinne, olkaa hyvät!
Jospa velvoitteiden heltiäminen vapauttaisi bloggaamisintoakin.
Tätä nykyä taitaa olla muotia luonnehtia itseään perfektionistiksi. Minua syö se, että sanaa käytetään niin kevein perustein: monikaan ei oikeasti ole sellainen, ainoastaan anaalisen neuroottinen tai kenties niin laiska ja mukavuudenhaluinen, ettei viitsi aloittaakaan - ja kutsuu sitten itseään perfektionistiksi. Mä oon sellanen, etten halua tehdä huonosti tai epäonnistua. Mieluummin en sitten edes yritä, mä oon tällanen perfektionisti.
Hirveästi ärsyynnyin siitä, kun eilen luin Hesarin verkkouutisista jonkun tutkineen koululaisten elämänlaadun paranevan rutkasti, kun koulupäivät siirretään alkamaan myöhemmin. Että sitten tuli untakin enemmän ja vähemmän masennusta ja että nuorilla on kyllä syynsä valvoa myöhempään. Aivan varmasti, syitä kyllä löytyy. Mielestäni on älytöntä vastuunpakoilua syyttää aikaisia kouluaamuja siitä, ettei nuori saa unta kylliksi. Silloin kun minä olin nuori, talviaamuisin joskus väsytti mutta sepä sattuikin olemaan vain elämää, samoin kuin se että kaikilla tutuillani oli kotiintuloajat yläasteella ja että ainoastaan luokan luuseripudokkaat nukkuivat tavallisina arkiaamuina pommiin ja lintsasivat aamutunneilta silkasta heräämisen vaikeudesta. Olisiko aikaisemmin nukkumaan hankkiutuminen avain pidempiin yöuniin, vaihtoehtoisesti?
Luin luonnollisesti Hesarin keskustelupalstakommentointia aihetta sivuten enkä suinkaan kiistä siellä esitettyjä ansiokkaita kannanottoja kouluaamujen myöhäistämisen puolesta ja vastaan. Minua vain kismittää suunnattomasti se luonnonvoiman status, johon teinit on nostettu: ettei niille voi mitään ja niitä pitää ymmärtää ja että kaikki vähänkin epämiellyttävä on varmasti kehitykselle ja mielenterveydelle haitallista. Eihän se niin mene. Ystävääni Dahliaa lainaten elettiin sitä ennenkin - en luonnollisestikaan tarkoita, ettäkö menneiden aikojen virheitä tulisi toistaa tai että kaikki tulisi tehdä hankalimman kautta. Sitä vaan että. No, elettiin sitä ennenkin, ja ihan hyviä meistä tuli.
Kävin hakemassa Kardaanikissan auton lainaan, vaihtarina Fättiksestä. Ajoin kotiin Vallilasta nykivästi, moottoria huudattaen ja ihmeissäni pienen peltikuution sisältä ympärilleni tähyillen: vauhti ei tuntunut, moottoria ei kuulunut (paitsi 4000 kierroksen jälkeen), kaistat eivät tuntuneet riittävän leveälle ajoneuvolleni. Nopeasti sitä näemmä fakkiintuu. Sunnuntaina en varmasti pysy enää kaksipyöräisen satulassa.
Huomenna tähän aikaan minulla on kahdeksi viikoksi täysi lupa olla vastaamatta työpuheluihin. Minun ei tarvitse selvitellä kenenkään sotkettuja laskuasioita, siivota edeltäjäni yhä vieläkin taakseen jättämiä ja sieltä nyt minun väylälleni räjähteleviä paskanakkeja, perätä keltään tämän tuntilistoja, vuorotoiveita tai yhtään mitään muitakaan asioita, ei räyhätä tiskaamattomista tiskeistä, löyhkäävistä treenikengistä henkilökuntahuoneessa tai ruhtinaallisesti ryssityistä kassanauhoista. Ei kiinnosta. Tässä tunkkinne, olkaa hyvät!
Jospa velvoitteiden heltiäminen vapauttaisi bloggaamisintoakin.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Pee on the ground and jump around
Alan vähitellen ymmärtää maaseudun autioitumisesta huolta kantavia. Ajoin Saareen huvin, vaihtelun ja moottoriteiden välttelemisen nimissä vanhoja valtaväyliä, niitä, joita minun lapsuudessani käyttivät kaikki, sillä ne olivat isoimpia ja hienoimpia mitä oli. Silloin moottoritie ulottui Munkkivuoresta Lohjanharjulle, minkä jälkeen jurruutettiin yhdessä katkuisessa jonossa loppumatka, ohituskaistoja kuumeisesti odottaen ja suorien tienpätkien katkoviivakuvitusta kytäten. Kesänopeudet olivat kategorisesti maksimissaan 80 km / h, joitain satasen osuuksia ja isompien risteysalueiden hitaampia kohtia lukuunottamatta. Saukkolassa oli markan aamupuuro, Lahnajärvellä jätskitauon paikka, Hiidenvedellä aina motoristeja parkissa ja Ykköspesällä joka vuosi yhä uudestaan hihityttävä nimi.
Nyt on motaria koko matkan mitalta Helsingistä Turkuun ja senkin jälkeen hyvinhuollettua kestopäällystetietä miltei rantaan saakka. Vanhalla ykköstiellä ei liikkunut mennessä ketään eikä tullessakaan kuin muutama eksynyt turisti; Lahnajärveä ei enää ole eikä Ykköspesää, kaikki huoltoasemat ovat kai kahta kylmäasemaa lukuunottamatta lopettaneet ja jättäneet jälkeensä surullisen rapistuneita huoltorakennuksia ja autioita asvalttikenttiä.
Nostalgiaan uponneen, urbanisoituneen kolmikymppisen leiman uhallakin: minä muistan, miten lapsuudessani Lahnajärvellä oli vesipuisto, jonne ajettiin Karhuniemen mökiltä saakka, millaisille vesiliukumäen saumakohdat tuntuivat pienissä uikkaripakaroissa, kuinka puiston muoviset rannekkeet viiltelivät armottomia haavoja sääriin ja käsivarsiin. Kun minä olin lapsi, express-bussitkin pysähtyivät Lahnajärvellä niin, että pienenkin ihmisen kieli ehti lipoa jätskitötterön rauhassa loppuun saakka. Myöhemmin vesipuisto purettiin ja bussitauko lyheni vain autonvaihdon mittaiseksi. Nyt olisin tahtonut kurvata pihaan, juoda kiireettä kupposen ja katsella ympärilleni. Ei vain enää ollut vanhojen opastekylttien lisäksi mitään, mitä katsoa - kahvista nyt puhumattakaan. Piti jatkaa seuraavalle ABC:lle.
Vanhan kotikaupungin ohi ajaessani en voinut olla vilkuilematta sivuilleni: tuota mäkeä poljettiin kotiin kartsalta, alaikäisinä omppuviinihuppelissa mutkitellen; tuolla kevyen liikenteen väylällä tuuli aina vastaisesti tallille polkiessani; tuolta pilkottaa vielä se laukkasuora ja sen päässä mäki, johon kerran talvella kaadoin sen kaikkein parhaan suomenhevosen hokkien lakattua pitämästä; tuolla asui se koulukaveri, jolla oli kohtuuttoman pitkä koulumatka ja kotipihassa oikea navetta; tuosta risteyksestä käännyttiin seurakunnan leirikeskukseen, jossa riparin jälkeen elämä tuntui täysin valmiilta ja ihan aikuiselta jo. Tuntui hiukan haikealta, ja myös omituiselta: vaikka uusi motari on tuonut uudet liittymät ja muokannut siten myös lähikaupunkien maisemaa, peruselementit ovat silti paikoillaan. Pikkukaupunkien seisova vesi, joka kesäisellä ohikulkumatkalla saattaa näyttää tovin houkuttelevan uneliaalle, vehreä torinympärys viehättävän pittoreskille, paikallisella murteella laaditut tienvarsimainokset hymyilyttävän hilpeille. Enpä viisitoista vuotta sitten tiennyt ajavani jonakin päivänä tästä ohitse, moottoripyörällä, ylinopeutta, pysähtymättä.
Otsikon oli tarkoitus viitata juhannuksenviettoon mökkiolosuhteissa, puskapissaan ja yleiseen säntäilyyn. Sain kuitenkin jälleen kerran todistusaineistoa siitä, että parasta ennen -päiväykseni on auttamattomasti mennyttä ja juhannus painottui säntäilyn sijaan pöydän ääressä spekulointiin. Puskapissa toki ei ollut muuttunut miksikään, joskin polvinivelet rutisevat kyykistyessä enemmän kuin ennen.
Kun ei jaksa nähdä vaivaa kutsuakseen isoa lössiä ihmisiä juhlimaan seurakseen, vaan preferoi vapaan agentin roolia äitinsä ja sukulaistensa keralla viihtyen; kun alkaa pitää serkkujensa (vaivihkaa kouluikäisiksi varttuneiden) lasten seuraa ihan virkistävänä ja lystikkäänä sen sijaan että pitäisi sitä vain eksoottisena ja enimmäkseen rasittavana; kun neljä tuntia prätkän päällä saa niska-hartiaseudun niin jumiin, ettei siihen tepsi edes hieronta. Kun ei jaksa valvoa auringonnousuun saakka vaikka tunnelma on hyvä ja juomaa riittää; kun malttaa lauantain ottaa rauhallisesti ja mennä nukkumaan varhain jaksaakseen ajaa seuraavana päivänä turvallisesti kotiin; kun kotiinpäästyään tuntee voimakasta tarvetta fyysiselle rasitukselle ja lähtee niine hyvineen lenkille - ennen ei todellakaan olisi sunnuntaina vielä kyennyt.
Ehkä vähän surettavaa. Paxien aikaankin olen ansiossa, enkä minä kuitenkaan olisi kahta päivää edes jaksanut.
Nyt on motaria koko matkan mitalta Helsingistä Turkuun ja senkin jälkeen hyvinhuollettua kestopäällystetietä miltei rantaan saakka. Vanhalla ykköstiellä ei liikkunut mennessä ketään eikä tullessakaan kuin muutama eksynyt turisti; Lahnajärveä ei enää ole eikä Ykköspesää, kaikki huoltoasemat ovat kai kahta kylmäasemaa lukuunottamatta lopettaneet ja jättäneet jälkeensä surullisen rapistuneita huoltorakennuksia ja autioita asvalttikenttiä.
Nostalgiaan uponneen, urbanisoituneen kolmikymppisen leiman uhallakin: minä muistan, miten lapsuudessani Lahnajärvellä oli vesipuisto, jonne ajettiin Karhuniemen mökiltä saakka, millaisille vesiliukumäen saumakohdat tuntuivat pienissä uikkaripakaroissa, kuinka puiston muoviset rannekkeet viiltelivät armottomia haavoja sääriin ja käsivarsiin. Kun minä olin lapsi, express-bussitkin pysähtyivät Lahnajärvellä niin, että pienenkin ihmisen kieli ehti lipoa jätskitötterön rauhassa loppuun saakka. Myöhemmin vesipuisto purettiin ja bussitauko lyheni vain autonvaihdon mittaiseksi. Nyt olisin tahtonut kurvata pihaan, juoda kiireettä kupposen ja katsella ympärilleni. Ei vain enää ollut vanhojen opastekylttien lisäksi mitään, mitä katsoa - kahvista nyt puhumattakaan. Piti jatkaa seuraavalle ABC:lle.
Vanhan kotikaupungin ohi ajaessani en voinut olla vilkuilematta sivuilleni: tuota mäkeä poljettiin kotiin kartsalta, alaikäisinä omppuviinihuppelissa mutkitellen; tuolla kevyen liikenteen väylällä tuuli aina vastaisesti tallille polkiessani; tuolta pilkottaa vielä se laukkasuora ja sen päässä mäki, johon kerran talvella kaadoin sen kaikkein parhaan suomenhevosen hokkien lakattua pitämästä; tuolla asui se koulukaveri, jolla oli kohtuuttoman pitkä koulumatka ja kotipihassa oikea navetta; tuosta risteyksestä käännyttiin seurakunnan leirikeskukseen, jossa riparin jälkeen elämä tuntui täysin valmiilta ja ihan aikuiselta jo. Tuntui hiukan haikealta, ja myös omituiselta: vaikka uusi motari on tuonut uudet liittymät ja muokannut siten myös lähikaupunkien maisemaa, peruselementit ovat silti paikoillaan. Pikkukaupunkien seisova vesi, joka kesäisellä ohikulkumatkalla saattaa näyttää tovin houkuttelevan uneliaalle, vehreä torinympärys viehättävän pittoreskille, paikallisella murteella laaditut tienvarsimainokset hymyilyttävän hilpeille. Enpä viisitoista vuotta sitten tiennyt ajavani jonakin päivänä tästä ohitse, moottoripyörällä, ylinopeutta, pysähtymättä.
Otsikon oli tarkoitus viitata juhannuksenviettoon mökkiolosuhteissa, puskapissaan ja yleiseen säntäilyyn. Sain kuitenkin jälleen kerran todistusaineistoa siitä, että parasta ennen -päiväykseni on auttamattomasti mennyttä ja juhannus painottui säntäilyn sijaan pöydän ääressä spekulointiin. Puskapissa toki ei ollut muuttunut miksikään, joskin polvinivelet rutisevat kyykistyessä enemmän kuin ennen.
Kun ei jaksa nähdä vaivaa kutsuakseen isoa lössiä ihmisiä juhlimaan seurakseen, vaan preferoi vapaan agentin roolia äitinsä ja sukulaistensa keralla viihtyen; kun alkaa pitää serkkujensa (vaivihkaa kouluikäisiksi varttuneiden) lasten seuraa ihan virkistävänä ja lystikkäänä sen sijaan että pitäisi sitä vain eksoottisena ja enimmäkseen rasittavana; kun neljä tuntia prätkän päällä saa niska-hartiaseudun niin jumiin, ettei siihen tepsi edes hieronta. Kun ei jaksa valvoa auringonnousuun saakka vaikka tunnelma on hyvä ja juomaa riittää; kun malttaa lauantain ottaa rauhallisesti ja mennä nukkumaan varhain jaksaakseen ajaa seuraavana päivänä turvallisesti kotiin; kun kotiinpäästyään tuntee voimakasta tarvetta fyysiselle rasitukselle ja lähtee niine hyvineen lenkille - ennen ei todellakaan olisi sunnuntaina vielä kyennyt.
Ehkä vähän surettavaa. Paxien aikaankin olen ansiossa, enkä minä kuitenkaan olisi kahta päivää edes jaksanut.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
The heart of the matter
Viikonloppuna dvd-soittimeni hajosi. Digiboksin kovalevy levisi jo muutama viikko sitten: sillä näkee edelleen telkkaria, mutta tallentaminen ja tallennettujen ohjelmien katselu ei enää onnistu. Ensimmäiset kolme päivää olin lohduton ja katkera, surin kaikkia niitä aarteita ja lempiohjelmiani, joihin en enää tuota kautta saisi kontaktia.
Sitten nostin leukani pystyyn, lakaisin bittipölyn huppariltani ja reipastuin. Kun lauantainen vuokraelokuvasessio piti sitten suorittaa yllättäen läppäriä apuna käyttäen, olin jo miltei tyyni. Maanantaina kävelin Clas Ohlsonille ostamaan näyttöpiuhan, jonka kotiin päästyäni asensin. Nyt voin katsoa myös nettiohjelmistoa sekä muutakin läppärini sisältöä halutessani ison televisioni ruudulta. Tunnen jälleen kerran olevani kyvykäs ja pystyvä, ja se saa oloni varmaksi ja hyväksi: minä pärjään.
Huomenna pääsen jälleen Saareen. Toivon osaavani nauttia sekä matkanteosta että päämäärästä, liikaa haikailematta ja hetkeen keskittyen.
Minua pelottaa että kyllästyt. Että sanot - tai mikä vielä pahempaa, et sano, ainoastaan annat ymmärtää - ettet enää halua tätä, ettet tahdo minua, että sinulle riittää. Sillä minulle sinä olet se, jota ajattelen halutessani soittaa jollekulle ja kertoa päivän kommelluksista. Sinä olet se, jonka tahdon vierelleni Saaren kalliolle kuuntelemaan merta; se, jonka vuoksi ajan sääreni ja vaihdan lakanat; se, jota kaipaan, kun PMMP:n keikalla on balladien vuoro, sen, joka on meidän yhteisemme ja sen toisen, jonka usein olen kokenut omakseni vuoksesi. Sinä olet se, josta en koskaan saa kyllikseni. Monta asiaa, jotka tahtoisin kertoa. Monta, joista tahtoisin kuulla.
Sitten nostin leukani pystyyn, lakaisin bittipölyn huppariltani ja reipastuin. Kun lauantainen vuokraelokuvasessio piti sitten suorittaa yllättäen läppäriä apuna käyttäen, olin jo miltei tyyni. Maanantaina kävelin Clas Ohlsonille ostamaan näyttöpiuhan, jonka kotiin päästyäni asensin. Nyt voin katsoa myös nettiohjelmistoa sekä muutakin läppärini sisältöä halutessani ison televisioni ruudulta. Tunnen jälleen kerran olevani kyvykäs ja pystyvä, ja se saa oloni varmaksi ja hyväksi: minä pärjään.
Huomenna pääsen jälleen Saareen. Toivon osaavani nauttia sekä matkanteosta että päämäärästä, liikaa haikailematta ja hetkeen keskittyen.
Minua pelottaa että kyllästyt. Että sanot - tai mikä vielä pahempaa, et sano, ainoastaan annat ymmärtää - ettet enää halua tätä, ettet tahdo minua, että sinulle riittää. Sillä minulle sinä olet se, jota ajattelen halutessani soittaa jollekulle ja kertoa päivän kommelluksista. Sinä olet se, jonka tahdon vierelleni Saaren kalliolle kuuntelemaan merta; se, jonka vuoksi ajan sääreni ja vaihdan lakanat; se, jota kaipaan, kun PMMP:n keikalla on balladien vuoro, sen, joka on meidän yhteisemme ja sen toisen, jonka usein olen kokenut omakseni vuoksesi. Sinä olet se, josta en koskaan saa kyllikseni. Monta asiaa, jotka tahtoisin kertoa. Monta, joista tahtoisin kuulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
