Alan vähitellen ymmärtää maaseudun autioitumisesta huolta kantavia. Ajoin Saareen huvin, vaihtelun ja moottoriteiden välttelemisen nimissä vanhoja valtaväyliä, niitä, joita minun lapsuudessani käyttivät kaikki, sillä ne olivat isoimpia ja hienoimpia mitä oli. Silloin moottoritie ulottui Munkkivuoresta Lohjanharjulle, minkä jälkeen jurruutettiin yhdessä katkuisessa jonossa loppumatka, ohituskaistoja kuumeisesti odottaen ja suorien tienpätkien katkoviivakuvitusta kytäten. Kesänopeudet olivat kategorisesti maksimissaan 80 km / h, joitain satasen osuuksia ja isompien risteysalueiden hitaampia kohtia lukuunottamatta. Saukkolassa oli markan aamupuuro, Lahnajärvellä jätskitauon paikka, Hiidenvedellä aina motoristeja parkissa ja Ykköspesällä joka vuosi yhä uudestaan hihityttävä nimi.
Nyt on motaria koko matkan mitalta Helsingistä Turkuun ja senkin jälkeen hyvinhuollettua kestopäällystetietä miltei rantaan saakka. Vanhalla ykköstiellä ei liikkunut mennessä ketään eikä tullessakaan kuin muutama eksynyt turisti; Lahnajärveä ei enää ole eikä Ykköspesää, kaikki huoltoasemat ovat kai kahta kylmäasemaa lukuunottamatta lopettaneet ja jättäneet jälkeensä surullisen rapistuneita huoltorakennuksia ja autioita asvalttikenttiä.
Nostalgiaan uponneen, urbanisoituneen kolmikymppisen leiman uhallakin: minä muistan, miten lapsuudessani Lahnajärvellä oli vesipuisto, jonne ajettiin Karhuniemen mökiltä saakka, millaisille vesiliukumäen saumakohdat tuntuivat pienissä uikkaripakaroissa, kuinka puiston muoviset rannekkeet viiltelivät armottomia haavoja sääriin ja käsivarsiin. Kun minä olin lapsi, express-bussitkin pysähtyivät Lahnajärvellä niin, että pienenkin ihmisen kieli ehti lipoa jätskitötterön rauhassa loppuun saakka. Myöhemmin vesipuisto purettiin ja bussitauko lyheni vain autonvaihdon mittaiseksi. Nyt olisin tahtonut kurvata pihaan, juoda kiireettä kupposen ja katsella ympärilleni. Ei vain enää ollut vanhojen opastekylttien lisäksi mitään, mitä katsoa - kahvista nyt puhumattakaan. Piti jatkaa seuraavalle ABC:lle.
Vanhan kotikaupungin ohi ajaessani en voinut olla vilkuilematta sivuilleni: tuota mäkeä poljettiin kotiin kartsalta, alaikäisinä omppuviinihuppelissa mutkitellen; tuolla kevyen liikenteen väylällä tuuli aina vastaisesti tallille polkiessani; tuolta pilkottaa vielä se laukkasuora ja sen päässä mäki, johon kerran talvella kaadoin sen kaikkein parhaan suomenhevosen hokkien lakattua pitämästä; tuolla asui se koulukaveri, jolla oli kohtuuttoman pitkä koulumatka ja kotipihassa oikea navetta; tuosta risteyksestä käännyttiin seurakunnan leirikeskukseen, jossa riparin jälkeen elämä tuntui täysin valmiilta ja ihan aikuiselta jo. Tuntui hiukan haikealta, ja myös omituiselta: vaikka uusi motari on tuonut uudet liittymät ja muokannut siten myös lähikaupunkien maisemaa, peruselementit ovat silti paikoillaan. Pikkukaupunkien seisova vesi, joka kesäisellä ohikulkumatkalla saattaa näyttää tovin houkuttelevan uneliaalle, vehreä torinympärys viehättävän pittoreskille, paikallisella murteella laaditut tienvarsimainokset hymyilyttävän hilpeille. Enpä viisitoista vuotta sitten tiennyt ajavani jonakin päivänä tästä ohitse, moottoripyörällä, ylinopeutta, pysähtymättä.
Otsikon oli tarkoitus viitata juhannuksenviettoon mökkiolosuhteissa, puskapissaan ja yleiseen säntäilyyn. Sain kuitenkin jälleen kerran todistusaineistoa siitä, että parasta ennen -päiväykseni on auttamattomasti mennyttä ja juhannus painottui säntäilyn sijaan pöydän ääressä spekulointiin. Puskapissa toki ei ollut muuttunut miksikään, joskin polvinivelet rutisevat kyykistyessä enemmän kuin ennen.
Kun ei jaksa nähdä vaivaa kutsuakseen isoa lössiä ihmisiä juhlimaan seurakseen, vaan preferoi vapaan agentin roolia äitinsä ja sukulaistensa keralla viihtyen; kun alkaa pitää serkkujensa (vaivihkaa kouluikäisiksi varttuneiden) lasten seuraa ihan virkistävänä ja lystikkäänä sen sijaan että pitäisi sitä vain eksoottisena ja enimmäkseen rasittavana; kun neljä tuntia prätkän päällä saa niska-hartiaseudun niin jumiin, ettei siihen tepsi edes hieronta. Kun ei jaksa valvoa auringonnousuun saakka vaikka tunnelma on hyvä ja juomaa riittää; kun malttaa lauantain ottaa rauhallisesti ja mennä nukkumaan varhain jaksaakseen ajaa seuraavana päivänä turvallisesti kotiin; kun kotiinpäästyään tuntee voimakasta tarvetta fyysiselle rasitukselle ja lähtee niine hyvineen lenkille - ennen ei todellakaan olisi sunnuntaina vielä kyennyt.
Ehkä vähän surettavaa. Paxien aikaankin olen ansiossa, enkä minä kuitenkaan olisi kahta päivää edes jaksanut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti