Viikonloppuna dvd-soittimeni hajosi. Digiboksin kovalevy levisi jo muutama viikko sitten: sillä näkee edelleen telkkaria, mutta tallentaminen ja tallennettujen ohjelmien katselu ei enää onnistu. Ensimmäiset kolme päivää olin lohduton ja katkera, surin kaikkia niitä aarteita ja lempiohjelmiani, joihin en enää tuota kautta saisi kontaktia.
Sitten nostin leukani pystyyn, lakaisin bittipölyn huppariltani ja reipastuin. Kun lauantainen vuokraelokuvasessio piti sitten suorittaa yllättäen läppäriä apuna käyttäen, olin jo miltei tyyni. Maanantaina kävelin Clas Ohlsonille ostamaan näyttöpiuhan, jonka kotiin päästyäni asensin. Nyt voin katsoa myös nettiohjelmistoa sekä muutakin läppärini sisältöä halutessani ison televisioni ruudulta. Tunnen jälleen kerran olevani kyvykäs ja pystyvä, ja se saa oloni varmaksi ja hyväksi: minä pärjään.
Huomenna pääsen jälleen Saareen. Toivon osaavani nauttia sekä matkanteosta että päämäärästä, liikaa haikailematta ja hetkeen keskittyen.
Minua pelottaa että kyllästyt. Että sanot - tai mikä vielä pahempaa, et sano, ainoastaan annat ymmärtää - ettet enää halua tätä, ettet tahdo minua, että sinulle riittää. Sillä minulle sinä olet se, jota ajattelen halutessani soittaa jollekulle ja kertoa päivän kommelluksista. Sinä olet se, jonka tahdon vierelleni Saaren kalliolle kuuntelemaan merta; se, jonka vuoksi ajan sääreni ja vaihdan lakanat; se, jota kaipaan, kun PMMP:n keikalla on balladien vuoro, sen, joka on meidän yhteisemme ja sen toisen, jonka usein olen kokenut omakseni vuoksesi. Sinä olet se, josta en koskaan saa kyllikseni. Monta asiaa, jotka tahtoisin kertoa. Monta, joista tahtoisin kuulla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti