There's some people you just can't trust, some people talk way too much...

Minä pidän työstäni. Minusta on useimmiten mukava ilmestyä paikalle aamulla, nähdä työkavereita, tehdä hommat ja hoitaa juttuja. Olen valtaosan aikaa pätevä siinä mitä teen: tehokas, aikaansaava ja hyväntuulinen.

Lähtökohtaisesti pidän myös ihmisistä. En osaa ajatella itseäni matalamielisenä selkäänpuukottajana: joistain ihmisistä pidän vähemmän kuin toisista, mutta pyrin välttämään konflikteja ja niissäkin tarpeettomia henkilökohtaisuuksia. Tämän vuoksi minun on suunnattoman hankala ymmärtää sellaisen käytöksen logiikkaa ja sitä, miksi joku asettaisi tieten tahtoen itsensä asemaan, jonka jälkeen häntä tietynlaisen toiminnan, panettelun ja vehkeilyn seurauksena olisi vaikea ellei mahdoton enää kunnioittaa.

Vaikka tiedän syytösten olevan paitsi naurettavia ja pikkumaisia myöskin irrelevantteja; vaikka tiedän, ettei kyse oikeastaan edes ole minusta (mutta mistä sitten on? Siitä minulla ei ole aavistustakaan.); vaikka tiedän nauttivani täyttä luottamusta niiltä tahoilta, joiden mielipiteellä on koko asian kannalta ylipäänsä minkäänlaista merkitystä.
Kaikesta tästä huolimatta en voi olla tuntematta oloani pieneksi ja surkeaksi, kuin piestyksi koiranpennuksi.

Kun edes joskus voisi alentua niiden tasolla, pelata niiden peliä niiden säännöillä, lyödä niitä niiden omin asein. Kun ei tarvitsisi sonnustautua korporaatiopukuun, hymyillä kirein poskin ja puhua diplomaattista paskaa. Kun saisi edes yhden pätkäisyn, vaikka avarilla vetäistä.
Se olisi tyylitöntä ja typerää. Mutta niin uskomattoman tyydyttävää.