Tuntuu hankalalle muodostaa kokonaisia ajatuksia, saati tuoda niitä julki. Mieli harhailee, vain kiertyäkseen aina lopulta samaan. Miksen jo saa tietää? Mitä jos? Mitä jos ei?
Minun piti kommentoida Panun bloggaukseeni rustaamaa kommenttia, mutten mitenkään jaksanutkaan.
Aamulla luin lehdestä jonkin sellaisen uutisen, että Liettuassa ryhdytään kieltämään homoseksuaalisuutta käsittelevää materiaalia lastensuojelun nimissä. Kyse ei ollut mistään riettaasta homopornosta vaan satukirjasta, jossa prinssi rakastuukin toiseen prinssiin ja nämä onnelliset sitten viimeisessä kuvassa suutelevat suuren sydämen ympäröiminä. Hirveää epäluonnollista irstailua ja onneksi lastensuojelun nimissä voidaan harjoittaa minkälaista sensuuria ja rotuhygieniaa hyvänsä ja mitä sanoo Päivi Räsänen?
Tämän enempää ei ole paukkuja tarttua tähänkään.
Kävimme Taalasmaan kanssa katsomassa Pingiskingin. Minun oli melkeinpä vaikea katsoa sitä elokuvan isälle annetun suuren tilan vuoksi. Ei enää yhtään taivaanrannanmaalaria, tuurijuoppoa ja tyhjänjauhajaa: miksi toiset aina saavat katteettomat lupauksensa anteeksi ja uusia mahdollisuuksia niin monta kuin jaksavat käyttää? Miksi niitä pitää ymmärtää ja jaksaa ja niiden rikkoutumista varoa?
Siitäkään en nyt pysty pinnistämään syvempää analyysiä.
Tuntuu sellaiselle, että itkettäisi. Muttei sekään onnistu. Kunpa välillä olisi mutkatonta ja mukavaa, se tykkäis tästä ja tää tykkäis siitä ja nää olis yhdessä. Että saisi olla siinä sylissä jossa on kotonaan, saisi olla eikä tarvitsisi ikinä lähteä eikä kukaan lähtisi eikä loukkaisi eikä sairastuisi eikä olisi onneton.
Minä katuisin
vaan en tiedä kuinka
enkä edes minkä tähden
Valittaisinko puoliääneen?
Johda kotiin matka keskenjääneen
Missä, miten päin täytyisi olla?
Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?
- PMMP: Lautturi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti