Look at the drama, feel the emotion!

Olen kolmesti elämässäni havainnut olevani riippuvainen, oikeasti riippuvainen jostakin. Kaksi kolmesta addiktiosta olivat puhtaasti fyysisiä ja tulivat julki vasta vieroitusoireiden myötä: viime keväänä sairaslomani loppuvaiheilla huomasin, etten pysty nukkumaan ilman päivittäistä Panacod-annostani.
Vielä tänäänkin päivätason kofeiinivaje saa aikaan sinnikästä päänsärkyä ja tahmeaa yleisolotilaa.
Fyysiset riippuvuuteni eivät siis ole tämän dramaattisempia ja niistä pääsee eroon kohtalaisen pienellä ponnistelulla sekä mielensä kovettamisella. Psyykkinen riippuvuus liittyi syömiseen ja ruokasuhteeseen eikä ollut hoidettavissa aivan yhtä yksinkertaisesti. Sekin kuitenkin onnistui, sille tasolle, ettei koko asialle ole tarvinnut enää vuosiin uhrata aktiivista aivotyötä.

On ihmisiä, jotka kernaasti luokittelevat itsensä helposti addiktoituviksi. Minä en ole sellainen, sillä vaikka totunkin verrattain helposti asioihin ja olosuhteisiin, omaksun huonojakin käyttäytymismalleja vaivatta ja nautin tiettyyn rajaan saakka pysyvyydestä ja toistosta, en kutsuisi kyseistä toimintaa riippuvuudeksi tai joksikin, jonka poistaminen kokemuspiiristäni aiheuttaisi valitsematonta tuskaa. En voi sanoa elämässäni olleen pitkiin aikoihin mitään, mikä vaivaisi ajatuksia pakkomielteenomaisesti, vallaten tilaa joltakin muulta tai mitään ainetta tai käytösmallia, jota olisi saatava (toteuttaa) säännöllisesti tai muuten.

Nyt kuitenkin huomaan toimivani kuin kiiluvasilmäinen narkkari, joka kuumeisesti ja kädet vapisten koettaa järjestää itselleen seuraavaa fiksiä. Yritän toimia impulsseja vastaan, ponnistelen ja tempoilen, potkin ja kiroilen, mutta tunnen olevani jonkin itseäni määrätietoisemman armoilla.
En edes jaksaisi enää vastustaa jotakin niin kokonaisvaltaista ja hallitsematonta. Niinpä annan periksi, kerran toisensa jälkeen. Annan periksi, koska se toinenkin tekee niin. Olkoon se mielen heikkoutta, pehmeyttä selkärangassa tai fokuksen hämärtymistä, mutta ainakin se on yhteistä.


Eilen keksin mielestäni loistavan orgasmianalogian, jonka haluan jakaa tässä silläkin uhalla että se on jonkun mielestä tarpeettoman liiallista informaatiota (vaikkei kukaan väitä sen olevan millään tasolla omakohtaista tai mitään sellaista).
Ainakin naisille suunnatussa pehmopornografisessa materiaalissa saamista kuvataan planeetoilla, sateenkaarilla ja ties millä ilotulituksilla. Totta sekin. Konkreettisemmin sen voi kuitenkin ilmaista käyttämällä esimerkkiä polkupyörästä: ajattele kuoppaisella hiekkatiellä pyöräilemistä, alas vääjäämättä jyrkkenevää alamäkeä. Ensin koettaa väistellä isoimpia kraatereita tiessä ja pitää pyörän kutakuinkin hallinnassaan; kuitenkin vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy vauhti kiihtyy pyörä rämisee töyssyt heittävät polkijan ilmaan ja käsien ote ohjaustangosta heltyy... Lopulta pyörä jatkaa matkaansa kuskin huohottaessa penkalla ja koettaessa käsittää, mitä oikein tapahtui.
Pitäisiköhän alkaa kirjoitella Reginan Naisen unelmiin. Tässä polkupyörässä oli kuitenkin vielä satula paikallaan ja kaikkea.