Tänään, asioidessani kaupungilla kaikessa rauhassa, omista asioistani huolta pitäen, ketään häiritsemättä, jouduin kovaäänisen, sinivalkoisiin pukeutuneen miesjoukkion saartamaksi. Sällit valuivat jonkinmoisessa vapaassa laumamuodostelmassa alas Tennispalatsin ja Kampin keskuksen välistä kanjonia ölisten ja kulkuväylän tukkien. Minä ja iltapäivääni sulostuttanut Dahlia saavutimme kyseiseltä kujalta Narinkkatorille laskeutuvat portaat samaan aikaan heidän kanssaan: jollakulla, mitä ilmeisimmin tokan johtohahmolla, oli kätevästi mukanaan megafoni, johon se alkoi kajautella äänteitä. Lauma tiesi, miten toimia. Ne vastasivat: "ÄS!" "ÄÄÄÄÄSSS!" "UU!" "UUUUU!" "OO!" "OOOOO!" ja niin edelleen, ymmärtänette kaavan.
Seisoin keskellä oluen ja pesemättömien hiusten hajuista massaa, kylmien väreiden nostaessa ihokarvani tanaan, oudon kiihtyneenä itsekin. Ensinkään yksiselitteistä ei ollut selvittää reaktion lähdettä: en osannut päättää, olinko pakokauhuinen, alentuvan huvittunut vaiko innostumaisillani liittymään vellovan joukkohysteriaan.
Ne lauloivat kannatuslauluakin. Itse en edes tiennyt sellaisen olemassaolosta. Suomi on ihana, siinä laulettiin, tai kenties jotain muuta. Selvästikin äänen tuottaminen oli ymmärrettäviä lyriikoita tärkeämpää. En pystynyt muistamaan, milloin viimeksi - jos koskaan - olisin itse ollut noin hurmoksessa jostakin, noin osa jotakin isompaa ja konventionaaliset tuttuuden rajat ylittävää; loilottanut käheytyvällä äänellä kaikkien osaamaa viisua käsi tuntemattoman harteilla, jakanut taskulämmintä oluttölkkiä vieruskaverin kanssa, ampunut hätäraketteja suoraan kädestäni; kokonaan siinä hetkessä, sen ulkopuolella olevasta täysin piittaamatta.
Olisin halunnut olla yksi niistä, mitään siitä kaikesta kyseenalaistamatta. Kuulua johonkin.
Ulkona on jälleen kesä. Moottorit kujertavat kutsuvasti kadulla, mutta minä säästän seuraavat ajeluni viikonlopulle.
Jos ei onnellisena elämänsä loppuun saakka, niin edes elämänsä loppuun. Tai onnellisena, hetken.
Jos kauppaan kuuluu vielä moottoripyörä, on se silkkaa bonusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
ne perkeleet tais tukkia puol helsinkiä tänään tuolla potkupallomeuhkaamisella, sekä suomalaiset että ulkosuomalaiset. olisivat varottanu etukäteen jossain jotenkin ni ei olis tämmöset naisuunot jääny jalkoihin, helkkari. vaikkei mitään futista vastaan olekaan niin ei sitä semmosta huliganismia jaksais -vaikka miten suuren maailman tyylistä oliskin. toisaalta sama se vaikka miten painisivat ja huutasivat, kuhan ei joudu tämmöset mammat kaiken keskelle.
on muuten todettava myös, että sulla on hyvä tyyli ja hauskat, ja ihmeen tutunkuuloiset tahi muuten-vaan-samantyylisen-elämäntilanteen eläjän jutut kuin tässä on omasta päästä tullu kuunneltua ja ulos kaadettua. terveisin uusi vakilukija, niinpä niin!
mä kuulin kyllä radiosta että minimellakoita odotettavissa, mutten silti tajunnut mittakaavaa.
ja kiitos! pitääpä käydä tutustumassa omaanne :)
se futishulluus on kyllä käsittämätöntä. mutta samalla lailla kaipaan juuri tollasta kun sanoit; "loilottanut käheytyvällä äänellä kaikkien osaamaa viisua käsi tuntemattoman harteilla, jakanut taskulämmintä oluttölkkiä vieruskaverin kanssa, ampunut hätäraketteja suoraan kädestäni; kokonaan siinä hetkessä, sen ulkopuolella olevasta täysin piittaamatta." hurmos on se sana nimenomaan.
sait noi megafoniin huudetut ääs, uuu ja ooo -huudot kuulostamaan joltain ihan muulta, kuin siltä suomi-värssyltä jota ne on osa ;). se toinen laulu menee että "oi suomi on niin ihana, on meillä sauna, viina ja kirves..." jne varsin urheilullisessa hengessä. on kyllä yllättävän kiihdyttävää olla osa tota porukkaa, niin kuin arvelit, vaikka naisia siellä aika lailla kummeksutaankin...
monitulkintaisuus on keskimmäinen nimeni :)
Lähetä kommentti