I'm free to be whatever I, whatever I choose and I'll sing the blues if I want

Elämäni omituisin yksittäinen viikko sai tänään arvolleen sopivan päätöksen.
Mutta sitä ennen oli eilinen, jolloin nautin keltaista jäätelöä Kaivarissa (ja sotkin sillä paitani, tietenkin) ja ihailin hämmentäviä custompyöriä sekä MC Cannonballin nahkaliivejä kantajineen. Tämän jälkeen lojuin Fridan kanssa puistoissa ja rapsutin sellaista hupsua pentukoiraa, jonka isäntä vei minut tänään katsomaan Metallicaa - maksutta.

Minulle Metallica on sikäli sangen tuore tuttavuus, etten ole paneutunut tuotantoonsa kuin muutaman viime vuoden ajan. Uusimmasta levystä en juuri piitannut, mutta vanhat klassikot ja radion voimasoittokappaleet tunnistan ihan hyvin. Metallica ei kuitenkaan ole ollut yhtye sanan varsinaisessa merkityksessä enää vuosiin: se on liikeyritys, hyvin öljytty viihdekoneisto, joka antaa yleisölleen sitä mitä se tulee hakemaan - ja tulee samalla kuitanneeksi mukavat leivänpäälliset jäsenilleen. Yhtä ihailtavan ammattitaitoista ja kellontarkkaa soitantaa en muista kuulleeni kenties koskaan. Saundi oli tanakka ja tasapainoiseksi miksattu sekä lähes elintoimintoja ylläpitävä: kun ruumiin ydinnesteissä saakka resonoivat bassotaajuudet viimein vaikenivat jättäen sydämen änkyttämään epätahdissa, tunsi kaatuvansa taaksepäin heittoistuimen selkänojan petettyä.

Turha kai mainitakaan valojen, pyrojen ja kaiken ekstran, kuten kattorakenteista pudotettujen kymmenien erikokoisten mustien rantapallojen, olevan paitsi vaikuttavia myöskin täydellisessä synkassa koko muun setin kanssa; kun Hetfield hetkeksi riehaannuttuaan kaatoi mikkiständin, loikkasi lavalle välittömästi tekniikka nostamaan kyyryselkäisenä sen pystyyn; katosta jonkin mystisen kaavan tahtiin laskeutuvat ja nousevat valolaivat olivat itse asiassa valtavia sinkkiarkkuja; Ulrichin keskelle lavaa sijoitettu rumpukipsa kääntyi säännöllisin väliajoin osoittamaan eri suuntiin. Meidän paikkamme olivat sen verran korkealla istumakatsomossa, että aivan jokaista yksittäistä elettä tai ilmettä ei lavalta pystynyt poimimaan (mutta Trujillo ei näytä ihan terveelle lurkkiessaan matalassa Hessu Hopo -asennossa pitkin lavaa erehdyttävästi Klonkkua muistuttaen), sen sijaan väitän yleisön hurmoksen välittyneen ylös jopa kenttäpaikkoja paremmin.
Jos minulla ei olisi kuin yhden sanan mittainen tila kuvailla kyseistä metallielämystä, olisi se sana mykistävä.

Tällaisen viikon jälkeen ei seuraavalle päivälle aseta enää minkäänlaisia odotuksia. Ei kannata, koska ei vain voi tietää. Ja juuri nyt se haittaa aika vähän.