Niin päin äsyriä ettei edes satula

Ensimmäisellä ajotunnilla otti itsetunnolle, etten ollutkaan luonnonlahjakkuus pyörän käsittelyssä. Olin nimittäin ajatellut olla.
Toisella tunnilla tuntui mahtavalle, kun tunsi edistyneensä ja ajoittain jopa hallitsevansa tilanteen. Aloin epäillä ekan kerran olleen vain pahaa unta ja tämän olevan todellinen ajominä.
Tänään olisin voinut potkia itseäni naamaan. Montako kertaa ihminen voi toistaa saman virheen, täysin identtisesti, mitään siitä oppimatta?

Ensin aloin ymmärtää niitä naisia, jotka aina tiukan paikan tullen alkavat tuhertaa itkua. Turhautti niin, että olisi toden totta tehnyt mieli nakata pyörä metsään, istua itse öljyiselle asfaltille ja ryhtyä rääkymään. Sitten suututti niin, että päätin jättää leikin kesken, myydä uudet, tässä vaiheessa aivan tarpeettoman korskeilta vaikuttavat vermeeni ja haistattaa pitkät tuhmat kaikilla kaksipyöräisillä.

Menestyjät keskittyvät kuitenkin menestykseen ja menestyvät siksi (tai jotenkin näin): siispä päätin analysoida virheet, jättää ne taakseni ja fokusoida onnistumisen elämyksiin sekä punaisena hehkuvien jarrupalojen käryiseen tulevaisuuteen. Pääsin nimittäin lopuksi ajamaan jo vähän liikenteen seassa. Ihan pikkuisen vain, mutta se meni suhteellisen kivutta. Ajoin kolmosvaihteella, osasin käyttää vilkkuja melkein ongelmitta ja selvisin kahdesta liikenneympyrästä. Painelin, kääntelin ja nostelin oikeita hallintalaitteita oikeissa kohdin, ymmärsin opettajan ohjeita enkä osunut mihinkään tai kehenkään. Ehkä se riittää tänään.

Nyt jos koska olisi lähes elintärkeää, että kotona olisi joku joka ottaisi syliin ja paijaisi ja sanoisi että olen oikeasti ihan hyvä tyttö ja hurjan reipas ja urhea ja näytän ajokamoissa tosi prolle ja kohta olenkin sellainen ja että ensi kerralla pesen kaikki maailman motoristit.
Kotona on kuitenkin vain B&J'sin Baked Alaskaa, joka osoittautui karvaaksi pettymykseksi jo eilen. Syön kostoksi kaikki loput.