Sairaslomapäivää piristääkseni ja flunssan madaltamaa mieltäni virkistääkseni vierailin elokuvavuokraamossa. Oikeasti oli oudon kohottavaa katsoa reilut kaksi tuntia aviorikosfilmiä, ihan itsekseen, yksinkertaisia asioita itsestään ja maailmasta oivaltaen.
Vuokrasin siis muun muassa Little Childrenin, jonka näkemisen olen tähän mennessä onnistunut välttämään. Ohitin tyynesti sen muut teemat - vanhempien ja lasten väliset suhteet, perhe instituutiona - joita joku muu saattaisi pitää paljon kantavampina ja keskityin siihen ilmeisimpään: pettämisen anatomiaan.
Täysikasvuisten elämä perustuu pitkälti toistoon; siinä on valtaosiltaan kyse ylläpidollisista toimista, joita täytyy tehdä, koska kukaan muu ei niistä enää huolehdi. Aikuisten elämässä ei ole kyse siitä, että aina voisi tai edes pitäisi olla kivaa: rutiinit eivät olisi rutiineja, jos niiden tekeminen olisi nautinto niin toisella, kahdennellakymmenennellätoisella, sadannellatoisella kuin miljoonannellakin kerralla. Onnen etsiminen ei kuitenkaan voi olla rikos. Toisteistenkin asioiden suorittamisen pitäisi saada ihminen tuntemaan olevansa elossa - edes hetkittäin, edes toisinaan.
Ihmisten tulisi uskaltaa haluta, enemmän, vimmatummin ja oikeampia asioita; ihmisten pitäisi uskaltaa kertoa toisilleen, mitä oikeastaan haluavat. Jos lähtökohtaisesti ajatellaan äärimmilleen kärjistettynä puolison olevan sen ainoan, jonka voi luottaa taistelevan kanssaan koko muuta maailmaa vastaan, miksi sille pitäisi esittää yhtään sen isompaa ihmistä kuin oikeasti on? Eikö koko jutun pitäisi perustua nimenomaan ei siksi vaan silti -ajatukselle: eikö, kun se ihminen kysyy että onko kaikki hyvin, sille, juuri sille, pitäisi voida vastata että ei kun mä en aina tykkää meidän lapsesta ja ajattelen välillä muita kun pannaan ja kulta musta tuntuu jotenkin tyhjälle? Ja jos jokin asia on niin tyhjiin jauhettu, banalisoitu ja "approved by Dr. Phil"-leimattu kuin toisilleen puhuminen, sen täytyy olla suunnattoman vaikeaa. Sen täytyy olla melkein mahdotonta, koska pääsääntöisesti kaikki ihmissuhteet näyttävät kaatuvan juuri siihen.
Kokonaan toinen asia on sitten se mielestäni sangen valitettava ilmiö, johon olen lähiaikoina törmännyt kovin monessa viihdekulttuurin haaran edustajassa. Jos sanotaan nyt vaikka romaanin tai elokuvan koko kantava jännite perustuu pääparin eroon ja uusiin suhteisiin sekä niiden synnyttämään väistämättömään ambivalenssiin; jos ensin kolmesataa sivua tai puolitoista tuntia ollaan tyytymättömiä entiseen, koetaan tukehtumisen / hukkumisen / näivettymisen tunteita siinä ja silmitöntä / korventavaa / ylimaallista hekumaa / onnea / rakkautta / intohimoa uuden suhteen kanssa ja kamppaillaan syyllisyydentunnon / riittämättömyyden / inhimillisyyden koko spektrin saattamiseksi tasapainoon ja sitten - skädäm! - viimeisellä neljänneksellä todetaankin että vanhassa vara parempi ja ei se vaihtamalla parane ja mitä oikein ajattelinkaan, taisin olla hieman sekaisin ja ne on varmaan nää hormonit... Jos ryhdytään näin alhaisiin temppuihin, vedätetään lukijaa kiinnostumaan ja piittaamaan ja jännittämään hahmojen puolesta, ja sitten viime metreillä jänistetään, ei tohditakaan päästää henkilöitä uuteen ja pannaan kaikki ihmisenä kasvamisen ja normaalin suhdekipuilun piikkiin - silloin minulla palaa kiinni. Ei niin saa tehdä! Antakaa meille toivoa! Antakaa meille fantasiamme! Sillä jos riistätte meiltä unelmamme, mitä meille jää?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Nousen penkiltä ylös seisomaan ja taputan ja huutelen: "BRAVO!"
Lähetä kommentti