Äidin kanssa Kööpenhaminassa minä mietin, miksi ulkomailla ollessaan on aina vaikea ymmärtää, että jollekulle nuo kaupunkia halkovat kanavat, hassun vinot talot ja moniväriset korttelit ovat arkea; ne pesevät pyykkinsä, taapertavat töihin unihiekkaa silmissään, tappelevat puolisonsa kanssa ja surevat lapsensa jäätyä kiinni tupakanpoltosta, ihan kuten helsinkiläisetkin. Kun itse on jossain maisemassa vain pistäytymässä, on vaikea hahmottaa jonkun olevan juurtunut siihen, minun lomani kulissiin.
Mietin, miten joku ihminen saattaa olla niin kovin rakas ja samalla niin kovin sietämätön; miten äiti on minulle hurjan tärkeä, mutten samalla tahdo kestää sitä ollenkaan. Se on kaikkea liikaa ja yhtäkkiä, asuttuaan siitä erillään melkein kaksitoista vuotta, tuntuukin ettei mahdu sen kanssa enää samaan huoneeseenkaan. Sille haluaa pelkkää hyvää eikä sitä halua satuttaa, mutta onnistuu silti loukkaamaan sitä jatkuvasti. Sen seurassa olen silkkaa tuntosarvea ja sääanturia, vaistoan sen tunnelmanmuutokset pelkästä sisäänhengityksestä enkä voi olla huomaamatta kaikkea sitä, mikä sen mielestä menee väärin.
Mietin myös, miten vähän se on vuosien varrella muuttunut ja miten valtaosa sen seurassa viihtymisestäni on kiinni omasta tilastani. Kööpenhaminassa olin epämääräisen epävarma, levollisuuteen kykenemätön ja alati väärässä paikassa, eikä se voinut olla heijastumatta huoneenjakamiseemme. En minä haluaisi olla sille kurja, pisteliäs ja äkkipikainen. Välillä olen siltikin.
Mietin, kuinka helmikuun jälkeen lentokentät ovat tuoneet väistämättä mieleeni Erään, miten se edelleen ahdistaa minua niin etten saa hetkeen henkeä jonkin odottamattoman muistikuvan tai ajatuksen iskettyä minua yllätyksellä. Muistan, kuinka pahalle silloin tuntui ja kuinka paljon paremmalle nyt, ja sen turvin osaan kuvitella päivän, jolloin ei tunnu enää ollenkaan tai vain niin vähän että sille jaksaa hymyillä.
Mietin, kuinka eniten rakastan sitä hetkeä, kun lentokone on kiihdyttänyt täyteen maavauhtiinsa ja alkaa erkaantua asvaltista, nousukiidon tuntu vatsassa, seikkailun odotus kiihkeänä suonissa.
Olimme kunnon turisteja ja teimme kaikki turrejutut: tepastelimme Strögetillä, ajelimme opastetulla kanavaveneellä, istuimme Nyhavnissa päiväoluilla, vierailimme Amalienborgissa, Kansallismuseossa ja Christianiassa. Viimeksimainittu vaikutti paikalle, jossa itse viihtyisin mainiosti viikon-pari, mutta jonne Frida voisi muuttaa tältä istumalta loppuelämäkseen. Katsokaa, tällaista siellä oli:
3 kommenttia:
ihiiiiiiiiiiiiii <3 <3 <3 <<<<<3 myö lähetää kuule jonai kuulaan päivän köpikseen, miul o hyvät konneksuunit christianias
/f
Lienen hemmotellut itseni piloille kun toisinaan lentokone tuntuu vain bussilta, joka nyt sattuu lentämään. Ei sillä, etteikö varmasti syksyinen menolippu Bangkokiin tai viime vuoden lähtö Mumbaihin olisi tuonut sellaista kivaa lähdön tunnelmaa... Mutta esimerkiksi Euroopan sisäisessä liikenteessä on vähän samanlainen olo kuin kaukoliikenteen bussiin astuessa. Kiva että pääsee eteenpäin jonnekin, mutta ei siinä mitään sen kummallisempaa.
nimim. viisi lentoa varattuna tälläkin hetkellä.
:D miten tämä ei frida yllätä mua ol-len-kaan.
tk: mistä tahansa taitaa tulla rutiinia, kun sitä tekee kylliksi. tai jos sen päästää sellaiseksi. onneksi mun visa on sen verran tapissa, ettei tarvitse varata yhden yhtä lentoa enää tämän vuoden nimiin, eipä tuu leipäännyttyä :)
Lähetä kommentti