Hän ei aina ollut tällainen, vihainen ja vanhanaikainen

Toisinaan sitä huomaa olevansa ihan erityisen pilalla, sellaisella mitalla että se on oikeastaan jo sairasta.

Esimerkiksi silloin, kun on jonkun uuden kivan kanssa viettämässä iltaa ravintolassa ja kun se sanoo menevänsä käymään vessassa, sille hymyilee iloisesti ja sanoo okei ja huomaa miettivänsä että se ei sitten taida tulla takaisin enää.

Tai silloin, kun on sopinut näkevänsä sitä kivaa ja sitten sille tulee yllättävä mutta väistämätön työeste ja se on siitä ihan huonona ja itse on sataprosenttisen varma että sitä ei vain huvitakaan tämä homma muttei se kehtaa sanoa sitä ja keksii siksi esteitä.

Tai kun se kiva ei vastaa heti puhelimeen, sitä uumoilee saman tien pahinta ja luulee tietävänsä mitä on meneillään, ei ehkä kenen kanssa mutta kylläkin millaisessa asennossa.

Tai kun se kiva sanoo jotain nättiä ja haluaa nähdä tosi paljon ja sopia juttuja etukäteen niin itse tuumailee happamen epäluuloisesti että kyseessä on taatusti piilokamera tai jokin julma sosiaalinen koe.

Olisi mieletöntä olla niin varma itsestään ja omasta viehätysvoimastaan, että voisi luottaa toisten ihmisten vilpittömyyteen. Että rohkenisi nauttia pelkäämättä, pitää kiinni lujasti mutta hengiltä kuristamatta. Että uskoisi ihan oikeasti olevansa riittävä ja rakastettu sellaisenaan.
Ehkä siihenkin voi oppia, samoin kuin tuli oppineeksi siitä poiskin: vähän kerrallaan, puoliksi salaa.