Ei sota yhtä tenoria kaipaa

Minusta on tulossa vanha, kärttyinen ja muutosvastarintainen akka, joka ei haltioidu tai helly enää mistään, tuhahtelee syliin kapuaville koiranpennuille ja soittelee Ylen ohjelmapäivystykseen tivatakseen että mitä varten lumisateen lähetysaika on laitettu niin myöhäiselle kun se on kuitenkin ainoa katsomisen arvoinen ohjelma televisiossa tänä päivänä.

Tämän lisäksi suhtaudun ennakkoluuloisen nyreästi ja tympääntyneesti kaikkeen, mitä nostatetaan, paheksutaan tai ylipäänsä ylenpalttisesti julkisuudessa äimistellään. Mutta sepä nyt olikin jo ihan vanhaa tietoa. Ei, en ole vieläkään nähnyt yhtään Star Warsia. Mielestäni koko LOTR-trilogia (no hyvä on, ne kaksi ekaa osaa jotka näin) olivat naurettavaa kohkausta. En seuraa enää Lostia enkä pidä monista yleisesti arvostetuiksi lasketuista bändeistä. Joo joo joo, vastustan.

Niinpä siis eilen ollessani Mierolaisen kanssa katsomassa lopultakin Smedsin Tuntematonta Kansallisessa jouduin useaan otteeeseen maiskauttelemaan huuliani tyytymättömästi. Taustana kerrottakoon, että muutama vuosi sitten näin Ryhmäteatterin version kyseisestä klassikosta Suomenlinnassa ja vaikutuin miltei tainnoksiin. Tämän vuoksi alun perin Smedsin biisin enskatessa päätinkin passata sen, sillä halusin säilyttää lumouksen ja edellisen version jättämän hyvän maun suussani. Uteliaisuus kuitenkin monesti pesee periaatteet mennen tullen ja vielä kotimatkallakin kertaalleen - Mieron pyytäessä minua kanssaan korruptiolippuja kuluttamaan sanoin: "Tahdon!"

Smedsin Tuntemattomassa oli minun makuuni kaikkea liiaksi. Joka ikinen mahdollinen ja mahdoton tehoste (mielipuolisen kovalla raikuva Eminem tai venäläinen psykodisco, räjähdykset, kirveillä pirstottavat pesukoneenraadot), apuväline (valkokangas ja videokamera) ja teatterijippo (vettä lavalla, naiseksi pukeutunut mies, koulutettu koira) oli otettu käyttöön, ärsykkeet tykittivät aisteja joka suunnasta: kun mellastettiin, mellastettiin paniikkikohtauksen rajoille saakka ja kun rauhoituttiin, tuijoteltiin lavalta tyhjyyteen sanomatta mitään useiden minuuttien ajan, asentoakaan vaihtamatta. Kontrastit kenties toimivat monille, mutta minä olen sillä tavalla vanhanaikainen, että tykkään että jos teatterilavalla ei pärjätä tuon pienemmällä riehumisella niin silloin on joko alkuperäiskäsikirjoituksessa tai sen tulkinnassa vakavia ongelmia. Epäortodoksista kyllä, assosioin Smedsin ohjauksesta Tarantinon elokuviin, joissa niissäkin on mielestäni aivan liikaa tarpeetonta kohkausta ja typerän itsetarkoituksellista, sisällöllisesti köyhää tyylilajikikkailua. Että jos ainoaksi pointiksi riittää shokkiefektien aiheuttama huomion herättäminen, niin täytyy kunnianhimon olla aika alimitoittunut.

Ei pidä luulla, etten olisi pitänyt mistään. Näyttelijäntyö oli luonnollisesti laadukasta ja on varsin virkistävää nähdä lavalla ei-niin-teeveestä-tuttuja, asiansa osaavia ammattilaisia - vaikka snobbailun ja namedroppailun nimissä en malta olla Mierolle brassaamatta, että muistinhan minä muitakin nimeltä kuin sen Juha Variksen (ei siis Kukkosen, kuten ensin yritin väittää) ja Minttu Mustakallion: Henry Hanikka, Jussi Nikkilä, Jouko Keskinen, Markku Maalismaa, Kristo Salminen ja olihan niitä muitakin. Antti Luusuaniemen jouduin lunttaamaan kotisivuilta, sillä se teki niin kylmän karrikoidun Lammion, että onnistui olemaan monien anttien tavoin täysin vastustamaton.
Monet yksityiskohtiin liittyvät ratkaisut olivat mielestäni vertaansa vailla. Koulutetun siperianhuskyn marssittaminen lavalle Suen Tassun roolissa tai venäläisen naissotilaan ruumiin häpäisyn esittäminen maatuskaa purkamalla synnyttivät sellaista oivaltamisen iloa, joka pyrkii laukeamaan nauruna ja tohkeana vierustoverille kuiskutteluna.

Minun iltani kohokohta istui kuitenkin permannon oikeassa aitiolaidassa. Bongasin sen väliajalla ulkona pikkusikarilla ja onnistuin osuttamaan aulassa kulkuni siten, että kohdakkain tullessamme kätemme hipaisivat toisiaan. Korpelan Tommi, miksi olet niin ihana?

Tänään olen saanut raivareita muun muassa seuraavista asioista:
- A.W. Yrjänän äänestä
- ennalta-aavistettavista ihmisistä
- silkkaa vittuilua sisältävistä meileistä
- Radio Helsingin ällöttävän älykkömäisestä musiikkitarjonnasta, sellaisesta, että jos se olisi ihminen, sillä olisi huono ryhti ja vähän masua ja nariseva rikkiviisas nenä-ääni ja liian trendikkäät vaatteet niin että se näyttäisi säälittävän koomiselle ja niin paljon älyllistä kapasiteettia ettei siitä olisi kenellekään mitään iloa
- lapsen äänellä laulavista naisartisteista (kun edellämainitulla radiokanavalla oli soinut peräkkäin Emiliana Torrini ja Regina, aloin tuntea vimmattua halua kuulla Laura Sippolaa, Marjo Leinosta ja Patti Smithiä. Veivasin asemanvalitsimen toiveikkaana Radio Rockin taajuudelle: sieltä tuli U2:n Magnificent, mikä sai minut ajattelemaan Erästä. Kuinka sopimatonta. only love, only love can leave such a mark, only love, only love can heal such a scar...)

Nyt pitäisi oikeasti alkaa parantaa tätä tuulta pikku hiljaa, etten illalla ala nakella stand up -koomikoita puolityhjillä tuopeilla tai tinttaa seuralaistani korkokengällä silmään.