Elämä voi aiheuttaa mm. sikiövaurioita, voimakkaita pettymystiloja ja ennenaikaisen kuoleman.

Minä pidän viinan juomisesta. Minulle on aina maistunut, ja geenipoolini sekä ankara harjoittelu ovat yhdessä tehneet viinapäästäni graniitinkovan.

Kännissä on kätevää, kuten eräskin ystäväni asian on kiteyttänyt. Tietysti monen monta sysipimeää tai vähintäänkin merkillisen hämärää asiaa on sattunut juurikin väkijuomista väkevöityneenä, mutta viivan alus on siltikin selvästi plusmerkkinen.
Minä viihdyn humalassa. Humala viihtyy minussa. Yhdessä me yletymme taivaaseen saakka.

Tänä viikonloppuna päätin - laskujeni mukaan ensi kertaa sitten kesäkuun alun - noudattaa keskustan raitiotievaunuin lailla poikkeusreitistöä, toisin sanoen ajattelin olla raittiilla linjalla. Mikäli sairaslomaa ei oteta laskuihin, tämä lienee pisin täysin alkoholiton jakso vuoteen. Viime lokakuussa (muistaakseni, eksaktia faktaa tämä ei ole) vietin kolme viikkoa ja viikonloppua vailla tilkkastakaan. Tuolloin katsokaas luulin olevani onnellinen (ja tässä kohden on hyvä olla tarkkana syiden ja seurausten kanssa: onnellisuus johti juomattomuuteen, ei siis suinkaan toisin päin). Sittemmin huomasin erehtyneeni karvaasti.

Joka tapauksessa, tänä viikonloppuna minä en ole nauttinut ensimmäistäkään alkoholiannosta. Ja sain huomata jotain kummaa: olenkin onnistunut hankkimaan lähimmiksi ystävikseni miltei yksinomaan alkoholia enimmilläänkin tiukasti kohtuusrajoissa kuluttavia ihmisiä. Tämä on vääristänyt perspektiiviäni merkittävästi: en edelleenkään häpeile tunnustaa, että minusta juopottelu on useimmiten loistoidea - en vain useinkaan paljasta tiheyttä ja / tai kulauteltuja määriä.

Tänään silmäni aukenivat tämän epäkohdan edessä.

Illastin Hoon ja tämän ystävien kanssa, seurueeseen kuului muun muassa tuttavia juhannuskesteiltä: Miss Medusa ja Kotisodo. Huomasin riemukseni tulleeni taas kotiin: nuo riehakkaat isänmaan toivot vannoivat ponnella ja innolla muushittelun nimeen; luettelivat auliisti paitsi juodut annokset ja kolutut anniskeluravintolat myöskin kuluneet rahavarannot ja toinen toistensa muistia tukien lisäksi illan aikana tavatut henkilöt; kertoivat aloittaneensa tämän aamun mimosoita nautiskellen ja aikovansa jatkaa iltaa rommilla kerrostaloasuntoon patjoista, lakanoista ja tuoleista kyhätyssä majassa; kumosivat mittavia ja himottavasti helmeileviä viinilasillisia läpi aterian.
"Oi, perheeni, olen täällä! Täällä!", olisin halunnut kohottaa (shampanjapullon lailla) särkyvän onnenhuutoni ylitse lautasten ja noiden ah niin ehtymättömästi täyttyvien lasien sekä niitä ahnaasti hyväilevien huulien.
Tyydyin nielemään sylkeä ja skoolaamaan vesilasilla, huuleni väkinäisen itsetietoiseen hymyyn pakottaen.

Onko minun elämälleni tyypillistä, että näen valon juuri silloin, juuri sinä harvinaisena viikonloppuna, kun olen päättänyt jättää henkilökohtaisen korkkini sinetöidyksi?

Poistuin kodikkaan meluisasta seurueesta vastahakoisesti. Ajoin poikkeusreittiä kulkevalla raitiotievaunulla kotiin kuuntelemaan Interpolia, Jeff Buckleytä ja PJ Harveytä. Sytytin kynttilätkin.

Nyt tiedän, mille tuntuu Snellmaninkatua ajavasta 3B:stä.