Linja on huono nyt, soita taas huomenna

Olla tyttö, joka ei pyytele anteeksi. Syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, siksi että se on hyvää, ja tehdä sitä kiinnostumatta siitä, ajatteleeko joku nyt että se on niin köyhä että sen on pakko. Täyttää tila siekailematta äänellään ja olemuksellaan, olla itse kokonaan paikalla, kerrankin kyyristelemättä jotta muutkin mahtuisivat, ja vastata kritiikkiin jotain nenäkästä ja vähän epäkypsää mutta hillittömän osuvaa. Tehdä jotain aika tyhmää ja uhmakasta ja saada muutama hermostumaan itseensä - olla piittaamatta siitä lainkaan.

Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.

Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.

Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.

Pian.