- Kun luistelee thrilliä nimeltä jammer's hell (eli käytännössä kahden minuutin intervalleja 30 sekunnin palautuksilla), alaselän vasemmat lihakset menevät ihan jumiin ja kirvelyyn, mutta reisissä ei oikeastaan edes tunnu kovin pahalle.
- Esat ovat oma lajinsa, joiden tutkimusta ei harjoiteta niinkään opintopisteiden tai oppiarvojen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Esaansekaantuminen ei myöskään ainakaan vielä ole laissa rangaistava rikos.
- Lahjani toden totta viittaavat taklaamiseen kuten uumoilinkin. Ei minua pelota ajaa toista päin ja torpata vaikka olkapäällä tai hanurilla, enkä myöskään hermostu siitä että minua kolhitaan. Ja että toisinaan itse sitä taklausta vaarallisempaa saattaa olla siitä seurannut tasapainoton huojunta ja ilmassa hosuvat kädet, jotka saattavat sitten osua keskelle kanssapelaajan ns. napolinpataa.
- Illanistujaisissa on ihan relevanttia ja korrektia käydä keskustelua aiheesta "peppupano vai fistaus?".
Ja paljon muuta. Olen yhä ihan hirveän innoissani ja kehityn alati hurjasti - odotan kauhulla sitä väistämättä koittavaa taantumusta. On mahtavaa sonnustautua jo töissä verkkosukkiksiin ja farkkumikroihin, köyttää kypärä roikkumaan urheilukassin kahvaan ja sompailla tiensä treeneihin. Kotiin päin laahustetaan hikisissä ja märissä kamoissa, liian kaukana olevalle ratikkapysäkille kiristyvässä iltapakkasessa ja haaveillaan kesästä. Lainaillaan jesaria vierustoverilta, vaihdellaan hammassuojien pesuvinkkejä ja haistaan kollektiivisesti hautuneille ja ryvetetyille syndeille. Kerta kerran jälkeen minuakin moikataan jo tuttavallisemmin, uskallan naljailla niille "vanhoillekin" (joista monet ovat minua yli puoli vuosikymmentä nuorempia) ja saan välillä jonkun nauramaankin. Saan palautetta nopeasta edistymisestäni enkä voi estää itseäni säteilemästä kehujen voimasta.
Puhuimme viikonloppuna viisaiden naisteni kanssa muun muassa siitä, miten oltuaan pitkään vailla kosketusta ei sen alle osaa enää niin vain asettuakaan sekä siitä, kuinka paljon enemmän itsestään pitää nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Puhuimme myös siitä, miten minussa elää edelleen vahvana se erakkopuoli, joka nauttii aika ajoin yksinolosta ja joka tarvitsee sitä voidakseen olla lopun aikaa sosiaalinen. Näimme kiiltäviä moottoripyöriä ja hilpeän sallivaa burleskia, pidimme piknikkiä keittiön lattialla ja joimme olutta räntäsateessa kadunkulmassa. Puhuin maratonpuheluita, näin pikatapaamisina baarien edessä niitä kivoimpia poikiakin ja toimin kalenterikuriirina. Rentouduin täydellisesti, tuntuu ihan hyvälle mennä huomenna töihin.
Reilun kahden viikon päästä, no, kaksi viikkoa on kulunut. Nyt tuntuu siihen olevan ikuisuuden, mutta sehän on vain runsaat neljätoista päivää: kaksi viikonloppua, hieman yli kymmenen työpäivää, lukuisia treenejä. Yksi tatuointiaika.
2 kommenttia:
derbyssä on kyllä toi koko skene muotia myöden vaan aivan äärettömän siisti. onneks mullakin on melkeen kosketuspintaa siihen sun kautta :)
ja öäöäöäöä, ajaudun hulluuteen kun tunnun itse aina onnistuvani valkkaamaan jotain ihme lusmutatskaajia jotka ei ikinä palaa asiaan. paijaan sit sijaisena sun tatskaa, sä oot mun se jonka kautta eletään :D
hihih, mun mielestä on hauskaa ajatella olevani jotain noinkin siistiä, etenkin tällaisina päivinä joissa itsessään ei ole mitään siistiä vaan ainoastaan vituttavaista.
toivona tuut pian paijaamaan tatskaa, on ikävä <3
Lähetä kommentti