Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.
Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.
Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.
Pian.
2 kommenttia:
Seilori! Hienoa! Oikeasti: täälläkin on ollut keväistä, tai ehkä projisoin? Hyvä kirjoitus.
voi kivaa, joonas tykkää lempeästä kirjoituksesta! kiitos, tuntui kivalle :)
ja kevät tulee, halusi sitä tai ei. loistojuttu.
Lähetä kommentti