And I want these words to make things right but it's the wrongs that make the words come to life

Nautin suunnattomasti sellaisesta lapsenomaisesta heräämisefektistä, jonka jotkin tavalla tai toisella erityisen ansioituneet tekstit onnistuvat saamaan aikaan. Olen täälläkin monipolvisesti marissut, että Image on menettänyt viime vuosina otettaan: että sen aiheet ovat muuttuneet yllätyksettömiksi tai muuten vain epäkiinnostaviksi, että sen kirjoittajat ovat antaneet tekstiensä löpsistyä ja rimansa notkahtaa. Minusta se on ollut paitsi äärimmäistä pettymystä aiheuttavaa myöskin surullista ja ankeaa ja aika noloa, samalla tavoin kuin Facebookissa leviävät klipit Johanna Tukiaisen eroottisesta tanssista.

Uusimmassa julkaisussa on kuitenkin pitkästä aikaa syväluotaava artikkeli hieman poliittisesti arasta aiheesta, juuri sellainen juttu joita olen tottunut kyseiseltä medialta odottamaankin. Pekka Hiltusen Iso ei (Image 10/2010, s. 65-73) antaa kiinnostavan näkökulman yhteiskunnan medikalisoitumiseen, erityisesti masennuslääkkeiden osalta, sekä käsittelee mielestäni loputtoman kiehtovaa plasebolääkkeiden vaikutusta. En tokikaan kuvittele kaupallisen median esittämän näkökulman olevan riippumaton tai objektiivinen saati että se olisi lopullinen, apolloninen totuus. Tämänkaltaisissa jutuissa minua viehättääkin sisällön lisäksi se paneutuneisuus ja kiihkeä jano kaivautua syvemmälle, joka paistaa - tai ei paista - läpi varsinaisesta teemasta: että joku näkee kaiken tuon vaivan tehdäkseen lehtijutun, kenties paljastaakseen jotain suurelle yleisölle tai valistaakseen jotakuta, nähdäkseen itse selvemmin - se on kunnioitettavaa optimismia, idealismia, minusta tinkimättömintä pyrkimystä journalismin alkuperäisen tavoitteen toteuttamiseen. Se on hienoa ja harvinaista ja ainakin minuun se osuu.

Tämä viikko on poikkeuksellinen siksi, etten ollut töissä kuin eilen ja tänään. Huomenna aamulla lähtee lento Rigaan, jossa vietämme loppuviikon ja palaamme perjantai-iltana - vain osallistuaksemme heti lauantaina firman yhteiseen koulutus- ja pikkujoulupäivään. Olo on epätodellinen ja vielä hieman nihkeä, tuntuu vaikealle sisäistää tämä yllättävä miniloma ja se, ettei kyse matkaseurasta huolimatta ole työasioista ollenkaan.

Sinä sanot mä soitan sulle ja nähdään ja vasta viime viikolla aloin luottaa siihen, että niin se menee. Sinun äänessäsi on ollut uusi väri viime päivinä; haluan ajatella sen olevan toivoa, tahtoa, uskallusta. Ajattelen sinua lentoaseman kosmetiikkapuodissa, kysymässä neuvoa kuvankauniilta myyjältä, haistelemassa hajuvesiä keskittyneesti, pitkin tutkivin nuuhkauksin, ja minut täyttää niin suuri hellyys että jään hymyilemään typerää ja voimatonta, sisäänpäinkääntynyttä hymyä.

Nuu listasi kivoja ja mänttejä asioita ja minäkin ajattelin tehdä niin:

+ tuliaiset, sekä saaminen että ostaminen

+ Sons of Anarchy -sarja, jonka jengiläisten vankkumattomasta mutta hämmentävän ristiriitaisesta moraalista tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin - ehkä olen jo kirjoittanutkin?

+ touhukkaat työpäivät, jolloin jokainen työtehtävä seuraa toistaan sopivalla vauhdilla ja sotilaallisessa järjestyksessä, ja itse on tehokas ja aikaansaava ja hyväntuulinenkin vielä

+ hyvänhajuiset miniatyyrikokoiset Opi-rasvat ja Lacosten Touch of Pink -deodorantti

+ uudet, hävyttömän hyvännäköiset rokkimaiharit

- liian täyteen ahdetut aikataulut ja velvollisuudet, vaikka mukavatkin, jotka rönsyilevät karsinoistaan ja valtaavat vapaa-ajankin

- iskiassärky, joka pitkän tauon jälkeen muistuttelee itsestään ja saa aikaan miltei irrationaalisiin mittoihin yltyvää kauhua tyrän paluusta

- tunne siitä, ettei ehdi oikein nähdä kylliksi tärkeitä ihmisiä ja tehdä mukavia juttuja

- ärsyttävät romaanit, jotka tulee aloittaneeksi ja jotka eivät ole niin huonoja että ne olisi pakko jättää kesken mutteivät myöskään niin hyviä, että niitä oikeastaan viitsisi lukea kernaasti loppuunkaan

Nyt jos saisi itsensä nukkumaan.

Nyt.

Nyt.