Äiti kysyy onko ollut kiva nähdä niitä tyyppejä, onko ollut ikävä niitä aikoja. Vastaan siihen olevan syynsä, ettei johonkuhun ole tullut pidettyä yhteyttä yli kymmeneen vuoteen, että jotkin asiat eivät muutu, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Että nostalgiastakin voi saada myrkytyksen siinä missä raittiista ilmastakin. Enkä oikein jaksaisi edes puhua.
Karonkassa ihmiset ympäröivissä pöydissä ovat vanhenneet: niiden ihopinta-ala on suurempi ja tukka harmaampi tai harvempi. Joka puolella on lapsia: lattialla mönkimässä, syleissä kuolaamassa, omissa kannettavissa pesissään vänisemässä. Entistä maailmaa ei enää ole; minä sen jo tiesinkin, mutta muutamille se tulee yllätyksenä. Ensimmäisen "glorian" ja iltajuhlan Chydeniuksen aikana katsomossa pyyhitään silmäkulmia. Pilkun tullen halaillaan liikuttuneena ja tää pitää tehdä pian uudestaan. Seison sivussa, katson niitä ihmisiä joille elämä on tässä ja jotka ovat siinä kuin kotonaan enkä tiedä mitä ajattelisin. Näinä hetkinä tunnen, ettei minun kotini ole missään - ei paikassa, ei siellä eikä etenkään täällä mutta ihmisissä. Ja jos kotonaan ei saa olla kylliksi, saattaa uupua alituiseen ikävään.
Huomaan, etten tahdo muistaa tuon väen taustoja. Vuosia kuulluista kuulumisista on pyyhkiytynyt mielestäni, sekoittunut omituiseksi kuravedenväriseksi pyörteeksi, enkä tunnista kaikkia edes nimiltä. En tiedä, olenko halunnut unohtaa vai enkö koskaan ole muistanutkaan; ahdistun kun ajatteluni reunat tulevat vastaan liian pian, pölyiset ja betoninväriset, enkä enää näe niiden läpi.
Kotiin päästyäni ympäröin itseni omalla elämälläni, sen nykyisyydellä, tutuilla äänillä ja ystävillä, joiden kanssa haluaakin puhua. Noutopizza maistuu ensin jumalaiselle, sitten apealle. Tekstiviestini ei mene läpi ja klassisesti alan pelätä sinun satuttaneen itsesi.
Jokaisen hyvän jälkeen pitäisi kestää helpommin seuraavaa huonoa, mutta ei se mene niin. Hyvän jälkeen haluan lisää hyvää enkä tahdo jaksaa harmia enää ollenkaan, mä luulen etten kyllästy tähän koskaan.
Ulkona on ollut pimeää jo ihan liian pitkään.
2 kommenttia:
ton on täytynyt olla, noh, kamalaa. ei käy yhtään kateeksi tollainen tilanne, se on niin eri kuin mitä ois ite valinnu ja onkin valinnu.
juuri näin ja nyt se onneksi on O-H-I.
Lähetä kommentti