Kun ei ole värejä

Loma oli omituinen. Toki se oli rentouttava, laiskotteleva ja hikinen, mutta silti. Minun tärkeät ihmiseni olivat kaikki jossain muualla, poissa tai vähintäänkin töissä. Monina päivinä tuntui tyhjälle, kummallisen virattomalle. Laahustin Tervasaareen ja Stadikalle, katsellen villihunajan värisiksi paahtuneita nälkäisen näköisiä tyttöjä ja äänettömiä pariskuntia, miettien mistä ne tahtovat puhua. Piehtaroin yöt haalean saunan lämpöisessä asunnossani, kun ikkunan äärellä istuessaan ei tiennyt, kumpi puoli lasista on sisällä ja kumpi ulkona. Lojuin sängyllä katsoen loputtomasti elokuvia, potien syyllisyyttä kauniin kesäsään moisesta haaskaamisesta ja kyllä sitten talvella taas harmittaa. Kaipasin paikkaani, tunsin olevani lapsi kesäsiirtolassa, ymmärtämätön ympäröivästä ihanuudesta, syksyn ja tuttuuden ikävä hämärtävänä kalvona minun ja maiseman välissä.

Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.

Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.

Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.

Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.

Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.