Sanot vaan "niinpä".

Sain tänään pienen aavistuksen siitä, millaista moottoripyöräily parhaimmillaan voi olla. Pienellä tiellä, auringon paistaessa, kesän puskiessa tajuntaan joka aistista: pökerryttävät, miltei unohtamani maalaistuoksut, lähes väkivaltaisen räikeä kasvillisuus - ja moottorin vaiettua ympärillä suhiseva äänettömyys. Kun vanhalla, lähes tyhjällä valtatiellä motittuu verkalleen köröttävän pakettiauton tai peräkärryä vetävän farmarisitikan taakse eikä oikeastaan edes haittaa ajella tovi alinopeutta; kun sitten alkaa tuumia, ettei haittaisi saavuttaa edes sitä pyöreän keltaisen merkin keskellä annettua nopeutta ja edessä avautuu tyhjä suora kuin tilauksesta; kun kurkistaa olkansa yli, nappaa vilkun päälle ja avaa hanan, lentäen seitsemästäkymmenestäviidestä sataankahteenkymmeneenkolmeen ajassa, jonka pienen ajoneuvoyhdistelmän ohittaminen vie.
Yhteensä viisi tuntia satulassa viettäneenä tunnen hanurini olevan jauhelihamureketta, minkä lisäksi oikeassa kämmenessäni on ihan oikea pitkulaisen muotoinen vesikello ja lonkkiani pakottaa tiiviistä polvipuristuksesta johtuen. Aika mukavaa.


Viikonloppu on muutenkin ollut hienoudessaan vertaansa vailla. Perjantaina juhlistimme Kuosmiksen 21-vuotispäiviä boolin ja suomiräpin voimin. Perustimme kokonaan oman rapkollektiivimme, nimeltään torstaisen kuntotestitulokseni hengessä ylipainoteemaisen Laardi Lumikit (myös rockbändimme, the Crazy Madness, sai uuden edition: Obese Crazy Madness - enemmän lihaa samalla rahalla!). Tästä seurasi luonnollisesti loistokkaita asioita, kuten oikeussalikeskustelua (läppäsin vaan vähän kun se piti niin ärsyttävää ääntä), lauleskelua lähijunassa, pulloittain halvennettua skumppaa ja eroottista paritanssia lauteilla.

Lauantaina olin jälleen kaksi tuntia onnellisempi kuin koskaan. Niinhän se menee, vaan miten se meneekin niin?
Lojuin koko päivän vuoteessa yöpaidassa lukuunottamatta sitä hetkeä, kun kampesin itseni Makuuniin vuokraamaan viihdykettä lojumisen tahdittamiseksi. Onnistuin valitsemaan kaksi erinomaista elokuvaa, joista ensimmäinen oli Taking Woodstock ja toinen uusi lempielokuvani, Whip It: Drew Barrymoren ohjaama ja miltei kokonaan naisten näyttelemä elokuva roller derbystä, naisten välisestä ystävyydestä ja sensellaisesta. Pidin siitä niin, etten tahtonut sen loppuvan lainkaan; olisin halunnut olla mukana taklaamassa, ruokasotimassa ja juhlimassa niiden hurjien misujen kanssa. Päätin myös, että syksyllä pidän silmäni auki Helsingin roller derby -seuran järjestäessä rookie nightsejaan - uskon liikunnallisten lahjojeni viittaavan minihameissa ja verkkosukissa törmäilyyn.

Tänään toden totta ajoin itseni rakoille, minkä jälkeen lähdimme Fru Dahlian kanssa hankkimaan viikon kulttuuriannostuksen. Näimme viimein Miesten vuoron Kinopalatsissa ja toivoisin minulla olevani väsyneessä päässäni olevan sanoja, jotka tekisivät oikeutta tuolle dokumentaarisen elokuvan helmelle. Liikutuin, huvituin, järkytyin, enkä muista nähneeni mitään noin koskettavaa aikoihin. Toki voisin kritisoida elokuvaa siitä, että sen esittämä miesten maailma on valkoisten (esi)keski-ikäisten heteroiden, mutten halua keskittyä tässä siihen. Elokuvan miesten taustat ja tarinat olivat uniikit, sosioekonomiset statukset kirjavat, mutta aitous yhteistä - minun kyyneleeni herahtivat siinä vaiheessa, kun tutunnäköinen pullonkerääjädena puhui edellisenä kesänä kuolleesta vaimostaan: "Hän oli minulle kaikki kaikessa." Miesten tarinat liittyivät yhtä lukuunottamatta suhteisiin, paljolti isyyteen. Tämä lie ohjaajan tarkoituksenmukainen näkökulman valinta, mutta yhtä kaikki herkkää puhetta oli saatu talteen niin, että omakin sydän oli sen seuraamisesta vähällä pakahtua. Myös miesten tapa olla yhdessä, monologimaisesti tilittäen tai vaiti kuunnellen, lohduttaen toista viskihuikkaa tarjoamalla tai olkapäälle rohkaisevasti taputtamalla, tuntui kiehtovalle: siinä kaikki, enempää ei tarjottu eikä tarvittu. Siinä on jotain jylhän kaunista, sellaista katuporalla kaiverrettua. Ja mieskuorolaulu, siinä puolestaan on niitä aineksia, jotka panevat kylmät väreet kiirimään pitkin vartaloa, olkoonkin että loppuratkaisua joku saattaisi pitää samasta syystä imelänä ja laskelmoidun kosiskelevana. En minä.

Nyt olo on pitkästä aikaa tyyni joskin uupunut. Jokin on palannut elämääni, ehkä vain toviksi. Sangen kauniiksi ja nautittavaksi sellaiseksi.
Kunpa tämä pysyisi näin.