Avasimme tänään grillikauden Reinon ja JL:n upouudella terassilla. Aurinko paistoi, olut oli helmeilevän kylmää ja ruoka maittavaa. Koirat pyörivät jaloissa ja keskustelu oli säähän sopivasti kepeää, naurattavaista.
Kotiin ajaessani totesin, etten voi kohta enää käydä ihmisten ilmoilla masentumatta. Ne muut tulevat pareittain, ostavat yhteisiä koiranpentuja ja suunnittelevat tulevan kesän lomamatkoja. Ne sanovat me ja koskettavat toisiaan luontevasti ohimennen. Ne ovat osina senkokoisessa yksikössä, jolle tämä maailma on suunniteltu. Niiden pöytiin katetaan aina tasaluvulliset astiat, ja yksi ylimääräinen lautanen minulle.
Viihdyn niiden kanssa, katselen lumoutuneena sitä balettia johon ne kuuluvat ja jossa minä olen ainainen tarkkailija. Ajattelen, miten sinä sopisit seuraan, enkä keksi yhtään ryhmää, jossa et pärjäisi. Olisitpa täällä.
Kotona sihautan auki lisää oluita, aikani kuluksi. Suostun viimekesäisen deitin uuteen treffikutsuun, koska olen jo vähän unohtanut, miksi se on entinen. Maksan laskut ja kiroilen - toimenpiteestä sisuuntuneena käyn shoppaamassa amerikkalaisen t-paitakaupan verkkosivuilta kaksi printtipaitaa ja oloni kohenee hetkeksi. Istun minuuttitolkulla sängylläni vain eteeni tuijottaen. En lähetä niitä viestejä, joita mieleni tekisi lähettää.
Miten tämä voi aina vain olla näin vaikeaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Aurinkoa syvälle asti, toivoo Rooibos.
kiitos <3 kyllä se vielä paistaakin. en vain jaksaisi odottaa että millon.
Lähetä kommentti