Tänään ajattelin, etten monina päivinä tunnista itseäni. En enää ole hilpeä ja enimmäkseen huoleton, kernaasti naurava ja seurassa eloisa. Että toisinaan pelkään, ettei minusta enää sellaiseksi omin voimin olekaan. Kirjoitankin nykyään raskaasti ja synkästi, uupuneella paatoksella enkä saa otetta maailman koomisesta ulottuvuudesta.
Istun junassa matkalla kotiin, salitreenin jäljiltä nälkäisenä ja vapisevana, kun äkkiä muisto saa minut kiinni; liian tuore, liian elävä. Liikaa kestettäväksi: se kirvelee kuin avokämmenen läimäytys eikä sen edessä voi kuin kyyristyä, kääntää kasvot ikkunaan ja pysyä liikkumatta omalle pysäkille asti. Mäenjaksamunpitääenkestäpakkoentahdotäytyyvain.
Miten pienistä asioista se toisinaan on kiinni, pienistä ja ihan kaikista.
Ja äkkiä, sillä välin kun olin salilla, jokin onkin toisin. Pyörähaaveesta saattaakin tulla totta jo tänä kesänä, minulle, meille. Jossakin on soma Honda Hornet, ehjä ja sopivan hintainen, vain odottamassa että löydämme sen.
Silkkaa älytöntä materiaa, rahanmenoa ja kromia. Silti jotain. Jotain muuta.
So nice to see your face again
but tell me will this ever end
Don't disappear
I've been saving these last words for one last miracle
But now I'm not sure
And I can't save you if you won't let me
You just get me like I've never been gotten before
- Slash: Gotten
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Joskus se materia pitää jättää kadunvarteen tai talliin. Silloin siitä ei oo apua. Mut toisaalta aina kun tuuletusikkunasta kuuluu remua ja rikkoutumisen ääniä, se tulee taas mieleen :b Eli josko siitä ois sittenkin hitusen mielialaa muokkaamaan! Ja kohta on paljon aurinkoa ja hitosti kilometrejä!
<3 olipa kivasti sanottu, kiitos.
Lähetä kommentti