Meille tulee moottoripyörä, minulle ja Kardaanikissalle. Ensi viikolla. Olen niin tohkeissani, että hohotan ja vingun vuorotellen, puhun kiihtyneen kimeällä äänellä ja virnistelen vähä-älyisesti. En ole koskaan elämässäni omistanut mitään niin isoa ja arvokasta saati mitään niin siistiä. Ehkä siis on ihan sallittua tohkota.
Eilen juoksin ensimmäisen lenkin noin vuoteen. Pelasin varman päälle, kävelin pitkään sekä alussa että lopussa, jolkottelin maltillisesti ja sain silti sen mitä lähdin hakemaankin: tolkuttoman, kasvoja ja selkäpiitä pitkin noruvan hien, huohotuksen jonka tuntee tuulettavan keuhkoja pohjia myöden, sen voittamattoman tunteen oman kehonsa pystyvyydestä, vahvuudesta. Että siihen voi luottaa vieläkin, kaiken tapahtuneen jälkeen, se jaksaa ja toimii ja kykenee reagoimaan. Tänään lonkat ovat kipeät kuin kiihkeiden lakanapainien seurauksena, mutta senkin lailla tämä on särky jonka kantaa mielellään.
Eilen Punainen juksasi minut terassille. Aurinko paistoi kuin juuri ennen maailmanloppua ja kaupunki oli kesän edessä pehmyt. Seurueemme laajeni, pullot vajuivat, hauskaa riitti - ja ennen pitkää oli kotimatkan aika. Aiempina kesinä olen kehittänyt tankojuoppoilusta taiteenlajin, jossa vuodenajan eteneminen merkitsee huomattavaa parannusta koordinaatiossa, tasapainossa ja ajolinjoissa. Eilen kauden käynnistyminen jännitti itse kutakin. Ystäväni ohjeistivat minua varovaisuuteen, taluta sitten sitä pyörää!, ja minä vaan että joojoo, hypätäkseni heti katseenkantaman ulkopuolella satulaan. Pääsin kotiin mukkaamatta, maisemat silmissä vilistäen, enkä tiedä ollenkaan, miten olen onnistunut kapuamaan kirkon mäen ylös asti yhdessä pyörän kanssa. En tosin ole vielä tarkistanut pyörän lukitustakaan. Toivottavasti minulla vielä on Tuulevi.
Tänään onkin ollut hieman hiekkaisempaa. Sain avoautokyydin Porvooseen, mikä olikin hieno juttu, sillä happea riitti eikä pahoinvoinnista tullut dominoiva olotila. Tällä erää keräilen itseäni pakastepizzan äärellä, kyetäkseni näkemään ystäviä terassin merkeissä myöhemmin. Hoksasin juuri, että tänä vuonna olen kenties ensi kertaa koskaan onnistunut järjestämään itselleni helluntaiksi treffit. Hyvä enne, sanoisin.
Korvamatonani on jo muutaman päivän kaikunut Evanescencen My Immortal. Siteeraan sitä tähän, josko se sillä lähtisi.
I'm so tired of being here
suppressed by all my childish fears
And if you have to leave
I wish that you would just leave
because your presence still lingers here
And it won't leave me alone
These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase
When you cried, I'd wipe away all of your tears
When you'd scream, I'd fight away all of your fears
And I'd held your hand through all of these years
But you still have all of me
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti