Kuumailmapallot Helsingin yllä

Tämän viikonlopun olen pitkästä aikaa viettänyt vapaaehtoisesti selvin päin. Tällä haavaa moottoripyöräily on sellaista, jota teen kernaammin kuin humallun - ja se on paljon sanottu, kuten kaikki minut ja mieltymykseni tuntevat tietävät. Juuri nyt ei ole mitään mahtavampaa kuin istua satulaan, käynnistää moottori, rullata varovaisesti porttikongista kadulle, pysähtyä ensimmäiseen risteykseen korjaamaan kypärän asentoa; kaasuttaa vihreistä niin että tuntee kohoavansa hieman kadusta ja laittaa moottori pikkuisen kirkumaan; laskettaa auringonlaskussa kohti kotia, taivaanrannassa räikeitä mainoskuumailmapalloja hämmentävän matalalla niin että tuntuu kuin käden kohottamalla niitä voisi koskettaa. Jättää pyörä parkkiin, moottorin naksuttamaan jäähtymistään, kävellä itse kankein jaloin ja lonksuvin saappain, kypärän lytistämää tukkaa pöyhien ja vaivalloisesti virnistystään peitellen matkoihinsa.
Ei ole hienompaa, tänään.

Eilisissä ystävien tupaantuliaisissa huomasin tuliterän pyöräni olevan passin poikien salatun maailman yhteen kammariin. Vaikka tietoni aiheesta ovat toistaiseksi kiusaannuttavan rajalliset ("Onks se sun pyörä alkuperäisosilla?" "...ehkä..?"), minut hyväksyttiin motoristien piiriin, jossa jaettiin nopeusennätyksiä ja Euroopan valtateillä sattuneita kommelluksia madalletulla äänensävyllä, joka paljasti kyseessä olevan tyttöystäviltä vaietun aiheen. Pyörän hankkiminen oli tehnyt minusta rikoskumppanin, sellaisen, joka ymmärtää että liikkuvan poliisin onnistunut välttäminen on ensisijaisesti lystikästä ja jännittävää eikä suinkaan yksinomaan typerää ja vaarallista. Se hivelee juuri samanlaisella keskenkasvuisen hölmöllä tavalla, jolla lapsena vastaanotti kaverin isosiskon puolihuolimattoman kehun: minä, se olin minä joka yletyin! Näitteks kaikki?
Tuntuu melkein nolon pollealle seistä Kaivarin Mutterikahvilan jonossa heittämässä Punaisen kanssa herjaa rakennetun pyöränsä herättämästä uteliaisuudesta sekä ajelulla sattuneista viivalle haastamisista. Ja moottoritiellä, viimaa vasten nojatessa ja melusta lähes kirvelevin korvin tuntuu jollain ristiriitaisella ja oudon kliseisellä tavalla, että tässä on järkeä: tässä, nyt, näin sen pitääkin olla.

Tänään kävin pitkästä aikaa Mogulin luona rämpyttämässä Landolaansa, kainon innokkaasti mutta sitäkin huonommin. Musiikin tekeminen saa minut aina ujostelemaan, tuntuu melkein että pitäisi lyödä kaikki leikiksi ettei olisi niin pelottavan nähtävillä ja vähän kerrallaan auki. Silti - tai kenties juuri siksi - musiikki on aina tuntunut eniten minun kanavalleni olla luova. Kunpa sitä osaisi olla ottamatta niin henkilökohtaisesti, uskaltaisi vapautua vähän ja nauraa painetta keräämättä sille, ettei olekaan oikeastaan koko ajan niin kovin hyvä. Kesti viisitoista vuotta tohtia laulaa julki - olkoonkin että hutikassa ja karaokebaareissa. Ehkä soittamisen kanssa kehitys on ripeämpää?

Kävelin kotiin kypärän länäämä tukka pääkallopipoon sullottuna, niittibuutsien kannat kopeasti katuun napsuen, kitarakoteloa heilutellen ja tunsin vähän aikaa olevani Se Siisti Tyttö, jolla on tatuointeja ja raju tukka ja joka soittaa kitaraa ja ajaa moottoripyörää.
Hassut mielikuvat ja niiden hyvää mieltä tuottava voima.