Se kahvakuulatreeni oli niin häiriintynyttä, että sen jälkeen mä olin tosi pahoillani.

Eilen seisoin Kurvissa odottamassa bussia ja katselin joutessani ympärilleni. Miten elinvoimainen talviaurinko saa loskanväriset kerrostalotkin näyttämään rappioromanttisen kodikkaille sen sijaan, että ne näyttäisivät nuhruisille lääville, jollaisia ne todellisuudessa ovat. Ihmiset, pölyisissä toppapompissaan ja linttaanastutuissa menokkaissaan, Alepan räikeitä muovipusseja käsissään laahaten olivat pikemminkin elokuvan statisteja, suomalaista jokamieskansaa kuin väsyneitä pienituloisia yksinhuoltajia, surullisia sekakäyttäjiä tai pahanhajuisia rapajuoppoja. Aurinko on sillä lailla maaginen, ettei sen paistaessa miltei rivon riehakkaasti talviselta taivaalta mikään oikeastaan tunnu ylitsepääsemättömältä tai liian raskaalta.

Uneni ovat taas viime aikoina olleet värikkäitä ja yksityiskohtiansa myöden miltei pelottavan eläviä. Viime yönä jouduin pienen, lumikonkokoisen ketun puremaksi. Se iski hampaansa oikean käteni etu- ja keskisormen väliseen ihopoimuun eikä kuollut, vaikka iskin sen seinään, tarttui vain kynsillään tiukemmin kämmeneeni. Enoni koetti saada ketusta henkeä kirveellä - onnistumatta. Lopulta se päästi pienet, neulanterävät hampaansa irti nahastani ja vilisti tiehensä. Tunsin, kuinka vesikauhu ja jäykkäkouristus ja ties mikä rutto alkoivat salakavalan hiivintänsä pitkin kehoani verenkiertoni mukana. Kaiken lisäksi lähin sairaalapäivystys olisi ollut Mikkelissä, mikä oli jo unen tasolla mielestäni täysin käsittämätöntä. Heräsin epätoivoisena ja ahdistuneena, puremajäljen edelleen sormivälissäni tuntien.
Olen viikon sisään uneksinut myös olevani metsään eksyneenä ja vuorikiipeilemässä ja monia muitakin juttuja, joita en nyt vain juuri muista. Herätessäni olen täynnä kirkkaita Technicolour-väritettyjä unikuvia sekä hieman uuvuksissa yön seikkailuista.

Tiedättehän, miten joskus istuu iltaa seurassa, jonka jutut ovat lyömättömän hauskoja mutta samalla niiden tietää olevan sellaisia, että säälii ulkopuolista samaan pöytään istujaa? Sellaista oli eilen. Paljonhan ne. Ähistelee. Yllättävän paljon.
Kuuntelin suunnattoman rasittavan yläasteen fysiikanopettajan äänekästä selitystä kolmikymmenvuotisjuhlissa ja keskustelin vakavan kollegansa kanssa tyylikkäästä Nemi-paidastaan. Teputin tarjamaisesti käsilaukkuani heilutellen Eduskuntatalon edessä ja käytin hyväkseni Fridan suunnatonta empatiakykyä. Nauroin edelläkuvatun kaltaisten juttujen vuoksi itseni tärviölle edullisen kuohuviinipullon äärellä. Matkustin rasistisen, mutta hyvänhajuisen taksikuskin kyydissä rokkibaariin, jonka vessajonossa keskustelin suunnattoman ystävällisten goottityttöjen kanssa muun muassa hiusväreistä ja käsivoiteista. Istuin kalliolaisen keittiön lattialla tulikuumana hohkaavaan patteriin kiinni painautuneena ja odotin erään puhelun loppumista. Ajoin lopuksi vielä muutaman korttelin matkan vuokra-ajurilla omaan kotiin, pudotin puhelimeni lattialle ja metsästin sen akkua sängyn alta Sini-lattiamopin varrella. Syötin pin-koodin kolmesti väärin lukiten puhelimeni ja jouduin lähettämään esimiehelleni sähköpostia viideltä aamuyöllä firman sim-kortin puk-koodin selvittämiseksi. Tunsin itseni tyhmääkin typerämmäksi ja yritin lohduttautua ajatuksella, etten sentään ollut hukannut saati rikkonut mitään, edes itseäni.

Minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta tästä on tulossa hyvä vuosi. Ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin.